Mihin tarvitsen muita ihmisiä?

katutahti2.jpg
Silloin kun ihminen pettyy ihmissuhteissaan, hän saattaa ajatella (lue: minä ajattelen), ettei muita ihmisiä mihinkään tarvitsekaan. Ihan hyvä minun on näin. Rakennan kotini yksin, parannen minäni yksin ja pakotan pitämään itseni koossa. Jonkun osuttua oikeaan aikaan luokseni lohduttamaan, ja kun pettymys, häpeä ja viha on muuttunut suruksi, muistan taas mihin tarvitsen toista ihmistä.

Ihminen tarvitsee ihmistä koskettamaan. Jo pikkuvauvalle kosketus viestii, että hän on elossa, turvassa ja rakastettu. Äidin silitykset kasvukipuisilla jaloilla, iskän hiuksia pörröttävä käsi, joukkuekaverin onnittelurutistus, ystävän lohduttava halaus, rakastajan ihaileva hyväily, syliin nukahtava lapsi, mummun hauras käsi omassa kädessä kirkkoon mentäessä; koko elämänkaaren ajan ihminen tarvitsee toisen ihoa. Mari Inka on muuten aiemmin kirjoittanut koskettamisesta täällä

Kosketuksen lisäksi toista ihmistä tarvitsee keskusteluyhteyteen, ajatustenvaihtoon, omien mietintöjen uudelleen punnitsemiseen, maailman ja elämän ja sen ymmärtämiseen, ettei lopulta voi ymmärtää. Kirjaliisuus, musiikki, teatteri, kuvataide, filosofia, uskonto, ne kaikki ovat syntyneet ihmisestä ja niiden tarkoitus on tavoittaa ihminen. Opettamisessa rakastan eniten oppilaiden kanssa syntyviä keskusteluja. Taide on loistava keskustelunavaaja ja myös keskustelukumppani. Sen ääressä voi tehdä monenlaisia tulkintoja ja oppia toisten näkemysten kunnioittamista. 

”Mihin tarvitsen muita ihmisiä?” -listan kolmaskin kohta alkaa koolla. Se on kumppanuus. (Vähän nolottaa tällainen elämäntaitokirjallisuustyyppinen juttu, että alkavat samalla kirjaimella, mutta en keksinyt parempiakaan sanoja noille tarpeille.) Kumppanuutta ei kai voi saada kuin kumppanin kanssa. Siinä suhteessa sinkun on riitettävä itselleen. Eikä se aina ole riittämistä, vaan usein ihan hyvää elämää. Itse asiassa on monesti aika kivaa, että tarvitsee sietää vain omia huonoja tapoja. 

Kosketusta olen opetellut ja oppinut hakemaan sieltä, mistä sitä irtoaa. Silti elän jatkuvassa kosketusvajeessa. Keskustelukumppaneita minulla on paljon ja luotan, että niitä tulee elämän aikana yhä lisää. (Kiitos te lukuisat ihanat, hauskat, viisaat ja syvät ihmiset ympärilläni.) Kumppanuutta kaipaan erityisesti aamuisin ja iltaisin, vaikka henkilökohtainen valmentajani ja elämäntapaguruni (kuvassa punaisessa kaulapannassa) on auttanut siinä asiassa. Vaikka elämäni on melko mallillaan, ei ole silti mikään ihme, että ajoittain tuntuu yksinäiseltä. Sanon itselleni ja teille muillekin, saa tuntua. Saa myös sanoa ja vaikka huutaa, jos se helpottaa. Ei tarvitse teeskennellä kaiken aikaa pärjäävää. Ei ole ollenkaan säälittävää tarvita muita. Se ei ole häpeällistä. Se on luonnollista. (Kuuntele nyt Mirka, mitä sanot itsellesi!)

Kun välillä romahtaa, niin sitten taas jaksaa armahtaa minäänsä yksin

– Mirka Maaria

Kuva: Maina Seppälä

 

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli

Nimet taulussa

 

Odottelin tässä taannoin eläinlääkärin odotusaulassa koiraani. Aulassa oli vierelläni hyllyssä lääkkeitä ja muita tarvikkeita eläimille. Otin tuotteita hyllystä, katsoin niitä ja luin selosteita, ja laitoin ne sitten takaisin hyllyyn. Yhtäkkiä mieleeni muistui, että lapsena ei saanut tehdä niin. Aina sanottiin kaupassa, että älä koske mihinkään. Hyllyistä ei saa ottaa mitään.

Eilen kadulla minua käveli vastaan nuori mies, joka joi tölkistä Coca-Colaa. Tölkki tuli tyhjäksi ja nuorukainen tiputti tölkin siltä seisomalta kadulle ja jatkoi matkaansa. Roskakori olisi ollut siinä tien laidassa. Kun tuo eilen kohtaamani mies oli 5-vuotias, häntä on vastaavassa tilanteessa varmasti kielletty. Uskon, että hän tahtoisi myös levittää picnic-vilttinsä nurmelle, jossa ei tarvitse istua toisten roskien päällä. Minäkään en kerännyt tölkkiä.

Jätkäsaaren rannassa Helsingissä on taulu, johon saa nimensä, jos lahjoittaa 50 euroa Itämeren suojeluun. Kävelin siitä koirani kanssa ohi yhtenä iltana. Taulussa oli useita satoja nimiä. Mutta jos nimeään ei olisi saanut näkyviin? Ja sanoisiko tölkki-poika kysyttäessä, että luontoa ei saa roskata?

Jossain vaiheessa suurin osa meistä lakkaa tekemästä jotakin vain sen takia, että meitä on joskus käsketty. Me saatamme toimia aikuisinakin niin kuin lapsena opetettiin mutta siksi, että ymmärrämme opetuksen syyn ja perusteen. Osaamme kuitenkin lukea ne hetket, jolloin on ihan hyväksyttävää syödä jäätelöä ennen oikeaa ruokaa. Osa taas seisoo suojatienlaidalla punaisissa valoissa silloinkin, kun kaupunki on yöllä täysin hiljentynyt, vaikka heitä kovasti odotetaan jo muualla. Ja sitten on niitä, jotka tekevät oikein vain silloin, kun muut näkevät. Mutta he jotka tekevät nimettöminä hyvää ja oikein, ei sääntöjen vuoksi vaan siksi, että tuntevat sen olevan oikein, he saavat kerran ehkä nimensä tauluun.

Nanna H.

Tässä piti olla kuva siitä Itämeritaulusta, mutta tänään kuvan liittäminen ei näytä minulla onnistuvan 🙂

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Vastuullisuus