Silloin kun ihminen pettyy ihmissuhteissaan, hän saattaa ajatella (lue: minä ajattelen), ettei muita ihmisiä mihinkään tarvitsekaan. Ihan hyvä minun on näin. Rakennan kotini yksin, parannen minäni yksin ja pakotan pitämään itseni koossa. Jonkun osuttua oikeaan aikaan luokseni lohduttamaan, ja kun pettymys, häpeä ja viha on muuttunut suruksi, muistan taas mihin tarvitsen toista ihmistä.

Ihminen tarvitsee ihmistä koskettamaan. Jo pikkuvauvalle kosketus viestii, että hän on elossa, turvassa ja rakastettu. Äidin silitykset kasvukipuisilla jaloilla, iskän hiuksia pörröttävä käsi, joukkuekaverin onnittelurutistus, ystävän lohduttava halaus, rakastajan ihaileva hyväily, syliin nukahtava lapsi, mummun hauras käsi omassa kädessä kirkkoon mentäessä; koko elämänkaaren ajan ihminen tarvitsee toisen ihoa. Mari Inka on muuten aiemmin kirjoittanut koskettamisesta täällä. 

Kosketuksen lisäksi toista ihmistä tarvitsee keskusteluyhteyteen, ajatustenvaihtoon, omien mietintöjen uudelleen punnitsemiseen, maailman ja elämän ja sen ymmärtämiseen, ettei lopulta voi ymmärtää. Kirjaliisuus, musiikki, teatteri, kuvataide, filosofia, uskonto, ne kaikki ovat syntyneet ihmisestä ja niiden tarkoitus on tavoittaa ihminen. Opettamisessa rakastan eniten oppilaiden kanssa syntyviä keskusteluja. Taide on loistava keskustelunavaaja ja myös keskustelukumppani. Sen ääressä voi tehdä monenlaisia tulkintoja ja oppia toisten näkemysten kunnioittamista. 

”Mihin tarvitsen muita ihmisiä?” -listan kolmaskin kohta alkaa koolla. Se on kumppanuus. (Vähän nolottaa tällainen elämäntaitokirjallisuustyyppinen juttu, että alkavat samalla kirjaimella, mutta en keksinyt parempiakaan sanoja noille tarpeille.) Kumppanuutta ei kai voi saada kuin kumppanin kanssa. Siinä suhteessa sinkun on riitettävä itselleen. Eikä se aina ole riittämistä, vaan usein ihan hyvää elämää. Itse asiassa on monesti aika kivaa, että tarvitsee sietää vain omia huonoja tapoja. 

Kosketusta olen opetellut ja oppinut hakemaan sieltä, mistä sitä irtoaa. Silti elän jatkuvassa kosketusvajeessa. Keskustelukumppaneita minulla on paljon ja luotan, että niitä tulee elämän aikana yhä lisää. (Kiitos te lukuisat ihanat, hauskat, viisaat ja syvät ihmiset ympärilläni.) Kumppanuutta kaipaan erityisesti aamuisin ja iltaisin, vaikka henkilökohtainen valmentajani ja elämäntapaguruni (kuvassa punaisessa kaulapannassa) on auttanut siinä asiassa. Vaikka elämäni on melko mallillaan, ei ole silti mikään ihme, että ajoittain tuntuu yksinäiseltä. Sanon itselleni ja teille muillekin, saa tuntua. Saa myös sanoa ja vaikka huutaa, jos se helpottaa. Ei tarvitse teeskennellä kaiken aikaa pärjäävää. Ei ole ollenkaan säälittävää tarvita muita. Se ei ole häpeällistä. Se on luonnollista. (Kuuntele nyt Mirka, mitä sanot itsellesi!)

Kun välillä romahtaa, niin sitten taas jaksaa armahtaa minäänsä yksin. 

– Mirka Maaria

Kuva: Maina Seppälä