Olenko piilossa?

 

Naamio.jpg

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, että olisit ihmissuhteissasi jonkinlaisella esiintymislavalla, toivomassa että saat luotua toisille itsestäsi positiivisen kuvan ja pidettyä sen yllä? Parhaimmillaankin jää kuitenkin tyhjä olo.

Yksinäisyyttä voi olla monenlaista. Sellaistakin, että pitää ympärillään jonkinlaista kuilua, jonka yli ei pääse koskettamaan. Korkeintaan lähetetään viestejä etänä. Silloin voi jumahtaa helposti hallittavaan mutta kylmäksi jättävään asemaan.

Itselleni oli joskus tärkeä oivallus, että todellinen ihmissuhde ja aito yhteys on kuitenkin jotain muuta. Silloin saa kertoa mitä oikeasti tuntee ja ajattelee, mikä sattuu ja minkä kanssa taistelee. Mitä pelkää. Saa jakaa ja kuunnella. Voi olla olemassa ja auki, ilman naamiota.

Se on ruokaa ja vahviketta olemassaololle, se on silta tuon yksinäisyyden kuilun yli. Voi olla vaikeaa alkaa avata omaa yksinäisyyttään. Mitä siitä seuraa, saanko vain uuden syyn pystyttää entistä vahvemmat muurit?

Joskus sillanrakentamisen ulos omalta turvavyöhykkeeltä voi aloittaa vaikka tuntemattoman, vaitiolovelvollisen kanssa. On niin paljon parempaa tulla hyväksytyksi omana itsenään kuin vaikkapa ihailluksi kaukaa. Naamio on helppo kiillottaa, mutta vapauttavampaa on sen murtuminen. Edes joskus, jonkun kanssa.

Ps. 139: 11-12 Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

-Katja-Maaria
Kuva: Mirva Koivukangas

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

Katso minua lempeästi

sinnayttelyt1.jpg

”Meidän kuvissa musta tuntuu ensimmäistä kertaa mun elämässä, että niissä näkyy se, joka mä ihan oikeasti olen. Mun sielu on näissä kuvissa.”

Kävin katsomassa Vantaan taidemuseossa Maailman ihanin tyttö -näyttelyn. Olen selannut kirjaa usein, katsonut näyttelyn aikanaan Turussa ja silti kuvat koskettavat yhä ja edelleen.

Katsoimme tyttöjen kuvia kymmenenvuotiaan tyttäreni kanssa. Kerroin tyttöjen tarinoita, kuuntelimme oppaan kertomuksia ja katselimme. Mietimme, millaisessa ympäristössä haluaisimme itse tulla kuvatuiksi. Maalailimme mielikuvissamme toisiamme valkoiseen koivikkoon ja sammalmetsään.

sinmenetelma1.jpg

”Merkitsi tosi paljon, että sai nähdä itsensä kauniina. Lastenkodissa ei ole saanut sellaista äidin ja isän huomiota, jota olis tarvinnut. Se on jättänyt vajeen. Ajattelin, että kuka tahansa voi hylätä, muttei oma äiti. Ja kuitenkin just niin kävi. Kun on kerran menettänyt niin paljon, koittaa elää niin, ettei menetä toista kertaa. Elää säästöliekillä. Kuvissa jokainen tyttö on tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kun on, oman elämänsä prinsessana. Jokaisella on oikeus ajatella itsestään silleen.”

Ennen näyttelyä katsoimme yhdessä Areenasta Valokuvan Voimaa –tv-sarjaa. Ihastelimme ja minä vähän itkinkin. Katsoimme yhdessä myös omia perhevalokuvia, vanhoja luokkakuvia ja muita kuvia. Valitsimme parhaita otoksia ja ihastelimme toisiamme ja itseämme. Oli jännä katsoa kuvia arvostavan katseen näkökulmasta. Miten minua onkaan katsottu, kun olen ollut pieni? Miten minä olen katsonut lapsiani? Hyväksyntä ja rakkaus, mutta myös vaikeat tunnelmat välittyvät kuvista vahvoina.

wp_20140410_014.jpg

Valokuvan voimaa sarjan ideana on auttaa valokuvan avulla läheisiä korjaamaan haavoittavia asioita. Useimmilla meistä on myös tällaisia läheisiä ihmissuhteita. Uskaltaisitko yrittää? Muuttaisiko hyväksyvä katse? Kiinnostavaa on myös se, miten katse muuttuu, kun toista katsookin juuri niin kuin hän toivoo, eikä niin kuin itse on ajatellut oikeaksi.

Sitaatit ovat tyttöjen kokemuksia valokuvista. Kuvat Miina Savolainen.
Valokuvan Voimaa Areenassa.
 

Mari Inka

Kulttuuri Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta