Kun järki aiheuttaa epäilyksiä
Onko tämä edes mahdollista?
Tietoisesta ajattelusta sanotaan, että se erottaa ihmisen eläimestä. En tiedä, kuinka nykytieteellinen se näkemys on, mutta ainakin se on asia, jonka ilmeneminen saa toisen tuntumaan huomattavasti inhimillisemmältä.
Otsikko on poimittu eräästä vanhoillislestadiolaisen maallikkosaarnaajan seurasaarnasta. Se jatkui ”..ethän silloin kuuntele.” Kun kuuntelin sitä, mukanani oli ystävä, jolla ei ole kyseistä taustaa. Hän järkyttyi kuulemastaan, mutta enemmän hän järkyttyi siitä, että kukaan muu seuroissa ei näyttänyt järkyttyvän.
Toisinaan ajattelu kuluttaa tosi paljon. Energiaa, aikaa, päätä, itseä ja paperia. Kuka muu on haaveillut Dumbledoren ajatusseulasta? Harry Pottereita lukemattomille tiedoksi, että se on amme tai astia, jonne voi siirtää muistoja ja ajatuksiaan. Siellä ne säilyvät hopeana nesteenä ja tarpeen tullen niihin voi sukeltaa takaisin.
Minulle ajattelu on ajoittain ollut ainoa vaihtoehto. Joku asia häiritsee minua ja vaikuttaa elämääni ratkaisevasti. Siitä pääsen eteenpäin ainoastaan ottamalla sen käsittelyyn, tutustumalla siihen monelta kantilta, muodostamalla siitä väliaikaisen mielipiteen ja eläen sen kanssa keskeneräisenä ehkä lopun elämääni. Kliseisesti: muutos on ainoa pysyvä asia, so deal with it.
Olen kuitenkin myös kohdannut ihmisiä, jotka kertovat, että jokin tietty asia on heille liian kipeä, he eivät ajattele sitä lainkaan. Minun on vaikea uskoa että se olisi oikeasti totta. Että ihminen tiedostaa, että tämä asia on hänelle liian herkkä ja hän sulkee sen ajatuksistaan. Onko se mahdollista? Minusta tuntuu, että jos sellaisen asian tiedostaisin, en muuta ajattelisikaan!
Olen ymmärtänyt että asian toisena puolena on epävarmuus ja epätietoisuus. Että asiaa ei uskalla ajatella, koska pelottaa se, mitä siitä voi seurata. Että jos antautuu ajatuksissaan edes hetkeksi ajattelemaan, että toisin voisi olla, menettää otteen, pohja menee ja elämä kaatuu.
Tunnistan ajatuksen jossain määrin. Pelkäsin teini-ikäisenä että löytäisin tulevaisuudessa itseni suunnilleen tältä paikalta, missä nyt olen. Pelkäsin, että sitten minua pelottaa. En kuitenkaan tunnista, että minua pelottaisi nykyään erityisen paljon, itse asiassa vähemmän. Minun ei tarvitse enää pelätä niin paljon itseäni. Saan katsoa sitä joka päivä uudestaan. Millainen olen tänään? Missä haluan olla? Mitä haluan tehdä? Mitä ajattelen? Mikä minussa pysyy, mikä muuttuu?
Ihminen voi olla itsensä pahin vihollinen, myös paras ystävä. Aina ei voi valita, kumpaan suuntaan kallistuu. Olen viime aikoina paljon pohtinut, mitkä ovat sellaisia asioita, jotka antavat ja tarjoavat ihmiselle ajattelun tilaa ja turvaa muuttua ja tehdä muutoksia. En tiedä, tiedätkö sinä?
-Juudit
