Hei Annamari,

me ihmiset kiitämme toisiamme liian harvoin. Olet kirjoittanut monia todella hyviä kolumneja ja ties kuinka monia pääkirjoituksia Hesariin niin Urpilaisen kynsistä kuin pyöräilystä. Ihastutat ja vihastutat, niin kuin hyvä toimittaja osaa. Nyt haluan kiittää sinua erityisesti kolmunistasi: Tunteet on meillä tapakristityilläkin.

Näin joulun alla sopii muistella vanhoja: viime kesänä, kun uutisvirta oli hiljainen, käytiin tosi vilkasta keskustelua kirkosta ja uskosta. Keskustelun alkumoottorina oli sisäministeri Päivi Räsänen. Puheesta ja sen sisällöistä puhuttiin paljon, mutta paljon oli asiaa kaikesta muustakin kuin siitä puheesta. Sinä osasit tuoda keskusteluun mielestäni hienon puheenvuoron. Sinulla oli asiaa.

Minusta se on upeaa, että kirkosta ja sen merkityksestä keskustellaan. Se tosin välillä turhauttaa, että keskustelu tuntuu olevan välillä niin vaikeaa; tarvitsemme änkyröitä, outouksia ja vastakkainasettelua. Kolumnisi kaltaisia puheenvuoroja saisi kuulua paljon enemmän. Mutta myös kirkon johdon tulisi minusta yhä rohkeammin heittäytyä keskusteluun. Kirkon virallisen mielipiteen rinnalle kaivataan tänään henkilökohtaista näkemystä, sinun ja minun, pakanan ja piispan.

Suomessa on edelleen rohkeaa sanoittaa omaa kirkkosuhdettaan tai uskonnollista vakaumustaan, vaikka se selvästi on normalisoitunut ja yleistynyt. Kerroit avoimesti kuuluvasi kirkkoon ja kerroit myös syyn. Arvostan sitä.

Sinänsähän kirkkoon kuuluminen ei ole tavatonta: yli neljä miljoona suomalaista kuuluu kirkkoon. Mutta keskustelu uskosta ja kirkosta on usein sellaista, ettei tavallinen suomalainen siitä itseään tunnista. Ollaan joko tosiuskovaisia, jotka ovat huolissaan milloin mistäkin. Tai sitten keskusteluun tullaan usein lähes samoin argumentein, mutta täysin vastakkaisesta ääripäästä. 

Tämä kirkko ja tämä maa kaipaa kaltaistesi ääntä: ”Me olemme se hiljainen massa, joka maksaa napisematta kirkollisveron, vaikkei käy kirkossa kuin ristiäisissä, häissä, hautajaisissa – ja konserteissa.”

Terävä kielesi saa hymyn kasvoille vaikken toisenlaista uskonnollisuutta halua halveksia:

”Laajemmin ajateltuna en kuitenkaan voi olla symppaamatta kirkkoamme. Evankelisluterilaiset ovat hyvin usein ekumeniakokousten hippejä, jotka suvaitsevat naisia, homoja, abortintekijöitä ja muuta toisten kirkkojen ylenkatsomaa pohjasakkaa.

Ortodoksikirkot saavat olla niin takapajuisia kuin lystäävät, ja kaikki vain ihastelevat niiden kultaisia ikoneja ja suitsukkeita.

Vatikaani taas ilmoitti tällä viikolla, että paavin seuraaminen Twitterissä lyhentää kiirastulessa kärvisteltävää aikaa. Katolilaisten anekauppa on siis nyt some-ajassa.

Kuulumalla evankelisluterilaiseen kirkkoon haluan tukea (suhteellisen) suvaitsevuuden ja (suhteellisen) järjen ääntä kristillisten kirkkojen ja muiden uskontojen joukossa.”

Mutta siitä haluan tänään kiittää sinua, että nostit esille hädänalaisten auttamisen, kirkon perustehtävän. Sen mitä meidän pitäisi tehdä paljon enemmän, voimakkaammin ja rohkeammin. Asettua yhdessä kiusattujen, parjattujen, pelkäävien, kärsivien ja hädässä olevien puolelle. Aina ja kaikkialla. Myös toisin uskovien kanssa.

Kiitos siitä. Ja hyvää joulua!

Mari Inka

Kuva: hs.fi / Helsingin Sanomat