Saatoin tiistaina läheisen ihmiseni Lauran* psykiatriselle osastolle. Voisin oikeastaan sanoa, että saattelin tiistain Lauraa suljetulle osastolle, sillä aloitimme hoidon hakemisen aamulla ja vihdoin myöhään iltapäivällä jätin Lauran sairaalaan. Menimme aamulla kaupungin mielenterveystoimistosta saamieni ohjeiden mukaan yhteispäivystykseen. Ilmoittauduimme vastaanottoon ja selitin tilanteen ensimmäisen kerran. Päivystyksessä oli hiljaista, joten pääsimme nopeasti hoidontarpeen arviointiin sairaanhoitajan luo. Selitin tilanteen toisen kerran, jonka jälkeen istuimme aulaan jonottamaan. Päivystävä lääkäri kutsui tunnin odotuksen jälkeen sisään. Laura yritti selittää itse tilanteen ja sai kohtauksen, koska juuri sellaisissa sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, joissa hän kokee olonsa uhatuksi, hän niitä saa. Minä selitin tilanteen kolmannen kerran ja lääkäri tilasi paikalle mielenterveystyön akuuttiryhmän. Ryhmä tuli sieltä samasta mielenterveystoimistosta, jonne olin aamulla soittanut ja kysynyt, voisinko tuoda Lauran sinne, koska Laura oli jo heidän kirjoillaan potilaana. Odotimme ryhmää useamman tunnin, molemmat väsyneinä tunteista, yrittämisestä, odottamisesta, epätietoisuudesta.
Myöhään iltapäivällä saapui akuuttiryhmä, jolle selitin tilanteen. Neljäs kerta. Tulimme tulokseen, että osasto olisi oikea paikka. Akuuttiryhmä kirjoitti lähetteen, luojan kiitos, sillä ilman lähetettä on turha kolkutella osastonportteja. Mietin jo siinä, mutta en jaksanut kysyä, miksi ihmeessä en voinut tuoda Lauraa silloin aamulla suoraan heidän luokseen, vaan meidän piti mennä läpi yhteispäivystyksen mankelin. Saavuttuamme osastolle selitimme asian jälleen. Se oli viides ja vihdoinkin sellainen kerta, jolla oli merkitystä jatkoa ajatellen, sillä sairaanhoitaja oli ensimmäinen ihminen sen päivän aikana kohdatuista, joka tulisi hoitamaan Lauraa tulevina viikkoina. Hoitaja itsekin totesi pahoittelevasti naurahtaen, että selittäminen ei edes jää tähän, vaan kohta tulee osaston lääkäri, jolle täytyy kertoa kaikki se, minkä kerroimme juuri hänelle.
Laura jäi osastolle, minä lähdin kotiin ja mietin uupuneena, pelätäänkö ihmisiä tulevan virtanaan ovista ja ikkunoista sisään, jos hoitoonpääsy olisi yhtään helpompaa. Jos Laura olisi ollut yksin, hän olisi kävellyt jo kauan ennen ensimmäistä lääkärin vastaanottoa ulos tupakalle ja samantien pois paikalta. Vaikka koko hoitohenkilökunta oli ammattitaitoista ja ystävällistä, rakenteesta tuleva viesti kuului: ”Luovuta jo”. Elämään väsyneen ihmisen täytyy vaatia itselleen hoitoa ja vakuuttaa yhä uudestaan tappavansa joko itsensä tai jonkun muun, jotta pääsee osastolle sisään. Se on liikaa vaadittu. Se on ihan liikaa vaadittu. Lopulta Laura pääsi hoitoon luultavasti siksi, että hän oli ollut hoidossa aiemminkin; siksi, että minä olin ollut tilanteessa aiemminkin ja tiesin, millä sanoilla osaston ovet aukeavat; ja siksi, että osastolla sattui nyt olemaan muutama paikka vapaana.
Kävin eilen kylässä Lauran luona. Ajoin kilometritolkulla kaupungin ulkopuolella ja ajattelin siinä matkaa tehdessäni, että piiloon on haluttu hullut viedä ja vaikeaksi on tahdottu vierailut tehdä. Osasto oli suljetun oven takana yhtä unelias kuin kaksi päivää aiemminkin. Televisiohuoneessa nuokkui potilaita, hoitajat olivat ikkunoiden takana toimistossa istumassa tietokoneilla tai puhumassa osastonhoitajan painonpudotuksen onnistumisesta. Lauran omahoitajat olivat kelpo ammattilaisia, mutta heidän kanssaan puhumiseen oli Lauran varattava erikseen aika. Eivät he olleet siinä vierellä, läsnä. Arkkitehtuuri, toimintakulttuuri, kaikki rakenteet oli tehty sellaisiksi, että potilas tiesi paikkansa alempana oliona, hoidon (tai hoitamattomuuden) kohteena. Myöskään minulle tai muille läheisille ei ollut enää sijaa, kun osasto oli nielaissut potilaan.
Tuonkin kaltaisella psykiatrisella osastolla on jokin tehtävä. Siellä ihminen saa hetken levähtää, mahdollisesti lääkityksen kuntoon ja avun ainakin näennäisesti ihan siihen lähelle. Myös lähipiiri voi huokaista, lakata vahtimasta puhelinta ja laskea taakan hetkeksi harteilta. Mutta, psykiatrisen osaston tehtävä ja paikka voisi olla paljon suurempi, sen merkitys ihmisten elämälle käänteentekevä. On olemassa malli, joka on sekä parempi että halvempi. Hesari kirjoitti asiasta muutama vuosi sitten.
Mallia kutsutaan Keroputaan malliksi paikan mukaan tai avoimen dialogin hoitomalliksi sen mukaan, miten hoito on järjestetty. Mallin taustalla on humanistinen ihmiskäsitys ja ajatus siitä, että mielen ongelmat ovat ennen kaikkea sosiaalisia ongelmia. Niinpä niitä hoidetaan eri tavalla kuin malleissa, jossa ongelmat nähdään ensisijaisesti ihmismielen sisäisinä. Keroputaan mallissa hoitoa saa heti. Potilas ei tarvitse lähetettä, eikä hänen totisesti tarvitse perustella viiteen kertaan hoidon tarvetta. Hänen ei tarvitse etsiä oikeaa aikaa, jolloin, ja paikkaa, josta hoitoa saa, vaan on olemassa yksi puhelinnumero, jossa vastataan aina. Hoitomallissa huomioidaan sekä läheiset että muut paranemiselle merkittävät henkilöt. He osallistuvat hoitoon, joten kaikki tietävät missä ollaan nyt ja miten mennään tästä eteenpäin. Mallissa tärkeintä on puhuminen, keskustelu. Sen sijaan että yritettäisiin poistaa lääkkeillä oireet, paneudutaan syihin.
Miksi tällainen, toimivaksi todettu ja yhteiskunnalle edullisemmaksi tuleva malli ei ole lyönyt itseään läpi kaikkialla? Keroputaalla arvellaan, että koska se vaatii hoitohenkilökuntaa tulemaan ulos konttoristaan ja kohtaamaan potilaan tasavertaisena. Kyse on vallasta, miten sitä käytetään ja kenellä se on. Ymmärrän, että yksittäisen ihmisen on vaikea muuttaa toimintakulttuuris. On helpompi kirjoittaa raportteja kuin asettua potilaan viereen ja olla läsnä.
Tarkoitukseni ei ole moittia psykiatristen osastojen henkilökuntaa. Arvostan ihmisiä, jotka hakeutuvat mielenterveysalalle. Koska arvostan heitä, haluan, että he saavat tehdä työtä niin, että se tuo avun potilaille ja merkityksellisyyden tunteen heille itselleen. Sillä avuksi toisilleen ihmiset tahtovat ennen kaikkea olla. Tahtovathan?
– Mirka Maaria
*Lauran nimi on muutettu ja blogiteksti on julkaistu hänen luvallaan.
