Elämä on lahja
Viikon vanhana olin kuolla. Kun olin syntynyt, sairaalasta tultiin suoraan kesämökille. Meillä oli silloin koira. Dalmatialainen. Eppu nimeltään. Kun isoveli oli ollut vauva, Eppu oli tottunut vahtimaan vaunuissa nukkuvaa vauvaa. Kun vauva heräsi ja alkoi itkeä, Eppu jätti vartiopaikkansa puun alla ja haki äidin paikalle. Äiti kertoi, että Eppu oli huokaisut pitkään ja nuuskuttanut, kun uutta vauvaa eli minua oli näytetty Epulle. Sitten hän oli käynyt istumaan puun alle minun ruskeiden vakosamettisten vaunujeni viereen. Oli heinäkuu.
Ukki oli mennyt isoveljen kanssa saunaan ja he eivät olleet näkemässä kaikkea mitä sitten tapahtui. Äiti, isä ja mummi olivat sisällä torpassa, kun Eppu oli tullut sinne hurjana, haukkunut vimmatusti ja tuuppinut äitiä ulos. Äiti meni katsomaan vaunuja ja siellä minä olin maannut aivan sinisenä ja elottomana.
Ambulanssi soitettiin ja isä oli lähtenyt juoksemaan metsätietä pitkin ambulanssia vastaan. Viimeisenä lähtiessään hän oli nähnyt minun velton vauvan kehon. Isä ei ollut erityisen uskova mies, mutta kertoi rukoilleensa siinä juostessaan, että jos Jumala on olemassa, niin säästäisi hänen pienen tyttönsä. Isä oli ollut varma, että minä olin jo kuollut ja matka tienhaaraan oli tuntunut niin kovin pitkältä. Isä ei tiennyt, että äiti oli saanut minut elvytettyä sillä aikaa.
Kun tämä tarina muistuu mieleeni, sitä osaa ainakin hetkellisesti ajatella, että onhan elämä vain kallis lahja. Ja että Jumala on luonut koiratkin.
Nanna H.
Kuva: Eppu ujostelee kameraa pentuna Helsingin Maunulassa vuonna 1970. Eppu kuoli 1985. Minä olin silloin 5-vuotias.
