Olen kirkkoherranvirastossa pyytämässä seurakunnalta vihkiraamattua parille, jonka tulen vihkimään lähipäivinä. Puhelin soi. Virkailija vastaa.  En voi olla kuulematta enkä kuuntelematta.

Kyllä, hän toisti kaksi kertaa vainajan nimen. Kaksi kertaa. Yllättäen näen elokuvan silmieni edessä. Se kelautuu uudestaan ja uudestaan. Elokuvan pääosaa esittää henkilö, jonka nimen juuri kuulin. Minäkin esiinnyn elokuvassa, mutta olen sivuosassa. Muistan yksityiskohtia vuosien takaa. Muistan värejä ja tunnelmia ja lyhyitä kohtauksia eri ajoilta.  

– Anteeksi, oliko nimi todella  tämä ja tämä?

– Kyllä

 – Onko, tai siis oliko, hän vuonna 1972 syntynyt  tämä ja tämä?

– Hetkinen, kyllä oli syntynyt vuonna 1972  

– Hän oli luokkakaverini yläasteella ja lukiossa. Hän seurusteli hyvän ystäväni kanssa. Mukava tyyppi.

Ojentaessaan Raamattua virkailija muistuttaa, että kuulemani puhelu on salassa pidettävää tietoa. En saa kertoa luokkakaverini kuolemasta elleivät omaiset sitä ilmoita lehdessä. Tärkeä muistutus. Ja niin typerä. Seuraavat päivät luen tarkkaan kuolinilmoituksia. Turhaan.

Uusi-seelantilainen tuttavani ihmettelee enkö todella aio mennä luokkakaverini hautajaisiin. Mitä sitten vaikka en ole nähnyt häntä pariinkymmeneen vuoteen. Nuoruuden vuodet olivat merkittävät.  Heillä hautajaiset kestävät kolme päivää, niin että kaikki vainajan koskaan tunteneet pitkämatkalaisetkin ehtivät paikalle hyvästelemään. Vainaja on itse ”paikalla” arkun kansi auki ja jokainen käy sanomassa ”goodbye”.

Meillä Suomessa hautajaiset kestävät keskimäärin puoli tuntia kirkossa tai kappelissa eikä uskontokuntaan kuulumattomien rituaali sekään kestä kauempaa.  Jos muistotilaisuus pidetään, se kestää noin kaksi tuntia ja on hienoa, jos paikalle on saatu kymmenen ihmistä. Usein ne ovat vaivaannuttavia tilaisuuksia, jossa kukaan ei tiedä miten  pitäisi olla. Joskus hautaan siunaavalle papille sanotaan, ettei  muistotilaisuuteen tarvitse tulla,  koska pappi ei tuntenut vainajaa. Se on helpotus omaisille. Kukaan ei halua istua papin vieressä eikä tiedä mistä sellaisen uskonnollisen otuksen kanssa voi puhua.  Joskus papilta pyydetään, että hän juontaa muistotilaisuuden, pitää puheen, laulaa ja soittaa. Omaisia ei haittaa vaikka pappi ei ollut koskaan nähnyt vainajaa tai ei osaa soittaa tai laulaa. Tämä toive on mielestäni ymmärrettävä; kunpa joku ottaisi vastuun ja liidaisi koko homman turvallisesti alusta loppuun. Suru ottaa koville ja silloin tarvitaan joku systeemi tai ihminen tai jotakin, joka kannattelee.

Kun emme tiedä, miten kuolemaan edes rituaalina pitäisi suhtautua, osaammeko  suhtautua elämäänkään? Itkemme hiljaa sisäänpäin, rakastamme hiljaa ja salassa. Jopa perheiden sisällä mietimme, mitä tuo oikeasti minua kohtaan tuntee. Siksikö kuolemmekin  hiljaa ja salassa vaatimattomia hautajaisia toivoen? Väitän, että kannamme niin paljon surematonta surua siksi, ettei meillä ole rituaaleja ja paikkoja surra turvallisesti yhdessä. Itkijänaiset takaisin, please!

Vanha luokkakaverini Tommi. Pidin susta oikeasti silloin aikoja sitten. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtui ja miksi. En tiedä miksi kuolit tai miksi kaikki ei mennyt putkeen.  Mutta haluan sanoa: Goodbye. Sekin on helpompi sanoa englanniksi.  Toivottavasti nähdään vielä taivaallisessa nuoruudessa  ja sulla on nyt hyvä olla. Voi hyvin!

– Minna T.