Minne katosi sisäinen laulu?

rauhaniemi.jpg

Nanna kirjoitti eilen nauramisesta. Kommenteissa ”Nauravainen” kirjoitti, miten läheisen ihmisen töykeä ja loukkaava kommentti vaikutti siihen, että hän ei enää  nauranut ääneen. Ihanaa, että hän kuitenkin vanhemmalla iällä löysi naurun uudelleen.

Naurun lisäksi sisältä saattaa kadota laulu. Onnellinen ihminen ikään kuin laulaa, sisällä soi, vaikka ei laulamista erityisesti harrastaisikaan. Joskus minulla oli elämässä sellainen vaikeampi ajanjakso, jolloin huomasin, etten enää koskaan hyräile, en laula. Silloin aloin tietoisesti laulaa, muistella ja miettiä tuttujen laulujen sanoja. Joskus kävi niin, että muistin jonkun laulun, aloin laulaa ja samantien itkeä.  

Laulut välittävät tunteita ja ylläpitävät niitä mielissämme. Hyvin elämään osuva musiikki hoitaa ja antaa omille tunnelmille sanoja. Kun laulut katoavat, ihminen kadottaa jotain sisältään. Itsensä? Omaa sisäistä laulua kannattaa hoitaa ja suojella. 

Johanna Kurkela laulaa: ”Anna minun sydämeeni uusi laulu…”

//www.youtube.com/embed/t5ZtJ04soV0?rel=0

 

Kuvassa oleva postikortti on Matti Rauhaniemen käsialaa. Hän vääntää aforismeja rautalangasta. 

 

– Meri-Anna (joka tuurailee blogissa kesälomalaisia)

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Naurettava juttu

nauru.jpgUkkini tapasi sanoa aina, että räkänokastakin mies tulee muttei tyhjän naurajasta. Hän oli oikeassa, minusta ei tullut miestä. Olen tyhjän nauraja. Nauran minä nokkeluuksillekin, mutta usein myös joutavuuksille. Tieteen kuvalehden eräässä artikkelissa arvellaan, että nauru olisi alunperin kehittynyt merkiksi siitä, että toiseen voi luottaa. Vieraan ihmisen kohtaaminen on merkinnyt vaaratilannetta muinaisille ihmisille. Nauramalla on voitu ilmaista toiselle, että vastaantulijalla ei ole pahat mielessä. Nauraminen on merkki laumaan kuulumisesta. Omiensa parissa saa makeimmat naurut.

On kuulemma todistettuja tapauksia siitä, että liian remakka nauraminen on aiheuttanut sydänkohtauksen ja tätä myötä kuoleman. Helpommin täällä kuitenkin kuolee sydänsuruun kuin iloon. Aikuisten maailma on välillä niin murheellinen. Eräs naurututkija sanoo, että vauvat nauravat jopa 300 kertaa päivässä, aikuiset vain 20 kertaa. On monia aikuisia, jotka tuon lauseen luettuaan toteavat, että eivät naura edes 20 kertaa kuussa. Ihmisen elämän huippuvuodet nauramisen kannalta sijoittuvat noin viiden ikävuoden paikkeille.

Korva erottaa helposti tekonaurun ja varsinkin ivallisen naurun, jonka tarkoitus on halveerata toista. Nauru voi päästä myös hermostuksen ja häpeän tiimoilta. Minun on hankala mennä mukaan seurueisiin joissa nauretaan, kun saavun paikalle. Ikään kuin lauman nuotiopiiri olisi jo sulkeutunut ja tunnen vierautta ja ulkopuolisuutta, vaikka en olettaisikaan, että piirissä nauretaan minulle.

Nauru on myös paljastava. Minä olen alkanut nauraa hautajaisten muistotilaisuudessa erään omaisen härskille vitsille, jolle muut eivät nauraneet. On vaikea peittää naurua ja oman huumorintajun suuntausta. Naurussa on kuulemma jotakin geneettistä. Lapsuudessa eri adoptioperheeseen joutuneet identtiset kaksoset kohtasivat yli 40-vuotiaana toisensa ensimmäistä kertaa uudestaan. Jostain syystä heitä nauratti samanlainen huumori ja heidän alttiutensa nauraa oli yhtä tiheä. Saman tapainen oli myös heidän naurunsa ääni. Mutta nauramisessa on paljon opittuakin. Tuleeko aikuisesta vakava, jos lapsena kielletään jatkuvasti nauramasta?

Naurun terveysvaikutukset ovat todistettavissa. Nauru kiihdyttää verenkiertoa, laskee stressihormonitasoa ja lisää eri tavoin immuniteettiä. Näitä hyviä elementtejä vakavat aikuiset voivat nykyään metsästää esimerkiksi naurujoogassa. Olen kokeillut tuota kerran ja minulle se ei sopinut, vaikka nauravainen olenkin. Aikuisten ongelma ei kuitenkaan ole se, ettemmekö nauraisi, jos on aihetta nauruun. Liian moni sanoo, ettei elämässä ole mitään hauskaa, ei mitään syitä nauraa.

Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. Luuk. 6:21

Nanna H.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli