”Kun on koko elämänsä vartioinut roskasakkia ja pitänyt olla työn puolesta vihainen, niin…. niin se kovettaa. Tavallaan kovuus on turva. Kukaan ei näe muurin taakse ja niitä voi huijata. Vangit huutaa mua kovaksi muijaksi. Ne pelkää mua. Silloin mä tiedän, että mä oon onnistunu. Kun näen niiden silmissä kauhua ja vihaa, silloin tiedän, että mä oon nujertanu ne, eikä ne enää hyökkää päälle.

Mä saan olla suojassa työroolin takana. Se rooli sopii mulle. Eihän ne tiedä kuinka herkkä mä olen ja mitä kaikkea mä oikeasti vartioin. Kukaan ei tiedä. Eikä saa tietää. Mä oon rakentanu sisimmän ympärille muurin. On ollut pakko. Suurinta salaisuutta mä en kerro kellekään. Kova muija ei murru eikä muserru.

Kohtalo on niin pienestä kiinni. Jos mä olisin jääny kiinni, siitä mitä mä aikoinaan tein, niin mä seisoisin kaltereiden toisella puolella. Se oli tavallaan vahinko, se nyt vaan meni niin. Sellaista noi vangitkin selittää. Siksi kai mä niin paljon noita roistoja halveksin ja inhoan. Niissä mä näen itseni joka ikisessä.

Tää Jeeus on jotenkin erilainen. Kiehtova. Se ei pelkää mua vaikka mä syljen sen päälle ja uhkailen. Katsoo vain kohti. Outo. Mitä jos se näkee mun läpi? Jotkut sanoo, että se on hullu. Toisten mielestä profeetta. Tai riivattu. Jotkut uskoo jopa että tää olis nyt sitten se kauan odotettu vapauttaja, Jumalan poika. ”

Hetken päästä vartijan maailma muuttuu. Hetken päästä taivas tummenee, maa vavahtelee ja temppelin esirippu repeää kahtia. Vielä hetken vartija uskoo olevansa kova ja pelottava. Hetken päästä hän menettää kontrollin ja hänen kovuutensa esirippu repeää kahtia ylhäältä alas asti. Hetken päästä hän pääsee lähemmäksi itseään kuin koskaan. Taivas koskettaa maata. Silloin maineensa menettämisen hinnallakin hän uskaltaa ääneen sanoa. ”Totisesti tämä oli Jumalan Poika.” Kun sisimmän mannerlaatat liikahtavat paikoiltaan, ei silloin ehdi ajatella mitä muut ajattelevat.

Kun on todistamassa maailmanhistorian suurinta tapahtumaa, silloin unohtaa vartioida itseään. Totuus on tehnyt vapaaksi. Ainakin täksi hetkeksi. Tuo Jeesus näki sisälle ja se tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa jokin tuntui joltakin. Ja kun tuo Jeesus kuoli, jotakin uutta syntyi. Sellaista ei voi unohtaa.

Mitä tämän jälkeen tapahtuu? Lopettaako hän itsensä vartioinnin vai jatkuuko elämä samalla tavoin? Saako herkkyys ja aitous tilaa? Uskaltaako sellaista tai osaako edes vaikka haluaisi? Löytyisiköhän joku, jonka kanssa voisi opetella aitoutta?

Siitä ei voi tietää, mutta nyt juuri on helpompi hengittää, vaikka ympärillä on hiljaista kuolemaa. Nyt juuri tässä hetkessä luurankoja ei tarvitse piilotella.

Pimeys väistyy ja auringon säteet lämmittävät. Vartijan tehtävä on ottaa kuollut Jeesus pois ristiltä.

– Minna T.

Kuva: Matteus Pentti