Kyläilyn merkitys

kalassa.jpg

Kesällä olen tavannut rutkasti ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä.  Monia on ihana nähdä pitkästä aikaa ja huomata, että yhteys on tallella. Jokin insidejuttu   vuosien takaa laukaisee monesti tunnelman. Appiukkoni kanssa tikka masalan  ääneen sanominen hymyilyttää meitä molempia. Muuta sanaa ei tarvita kun muistamme liian mausteisen kanakastikkeen. Tikka masalakokemus on osa meidän yhteistä historiaamme. Vaikka se meitä hymyilyttääkin, jotakin toista sama asia voisi hävettää tai ärsyttää tai siinä ei vain olisi  mitään naurettavaa. 

Ihmisten näkemisessä paineitakin kertyy. Mitä jos en keksikään mitään sanottavaa ja jutunjuurta ei vaan synny.

Eräs savoon pohjanmaalta muuttanut ystäväni kertoi tavatessamme, että hänestä on virkistävää vaihtelua kun me menemme suoraan asiaan ja kerromme kuulumisiamme. Hän on viidessä vuodessa ehtinyt jo tottua, että vierailun aluksi ollaan n. 15-30 minuuttia vaivautuneesti hiljaa. Sen jälkeen voidaan alkaa pikkuhiljaa jotain sanomaankin.  Erikoista.  Minä luulen, että lähtisin pois sen puolen tunnin aikana ja tulkitsisin, etten ole tervetullut, jos isäntäväki ei mitään sano.  

Eräs tuttuni kertoi, että miettii ennen kyläilyä kaikki asiat, joista aikoo puhua, ettei tulisi vaivautuneen hiljaisia hetkiä. Hmm…. siinä puhetulvassa on vaikea saadakaan suunvuoroa ja helpointa on antaa sanajunan puksuttaa eteenpäin omaa vauhtiaan.

Yksi erottava tapa kommunikoinnissa on se, puhutaanko yleisistä mediassa käsiteltävistä asioista vai henkilökohtaisista kuulumisista. Läheisten ystävien tai sukulaisten kanssa minä haluaisin puhua myös jotain henkilökohtaista, muuten on vaikea kokea olevansa  läheinen. Pelkkä uutisten referointi ja toistaminen ei tyydytä minua, ellei keskustelu sisällä samalla myös mielipiteiden vaihtoa. Niin, mutta joillekin ei vain voi sanoa mitään henkilökohtaista, heidän ympärillään ei vain tunnu olevan tilaa toisen kuulumisille – ehkä oma sisinkin on niin  piilossa tai sitten omissakin asioissa on niin paljon päänvaivaa, ettei pääkoppaan mahdu enää muiden juttuja.

Omien ammattieni kautta olen tottunut olemaan yhdessä paljon puheen kautta.  Minusta on yksinkertaisesti tärkeää keskustella.  Mielenkiintoista on se, etteivät kaikille sanat ole niin tärkeitä (tai sitten ne ovat vaikeita). Jotkut tekevät kaikenlaista yhdessä: pyöräilevät, keräävät mansikoita, tekevät remonttia, juovat kahvia, katsovat silmiin, katsovat yhdessä televisiota tai menevät jonnekin vaikka kesäteatteriin. Parasta minusta on jos kyläilyssä voi yhdistää yhdessä tekemisen ja puhumisen.

Mikäs minä olen määrittelemään mikä tapa olla yhdessä on oikea. En mikään. Haastavaa sukuloinnissa ja kyläilyssä on juuri se, että jonkinlainen yhdessä olemisen tapa pitäisi jokaisen kanssa löytää.  Oleminen yhdessä on kuitenkin yllättävän vaativa prosessi

Paitsi lapsille. Toisen viereen voi vain mennä ja alkaa tekemään hiekkakakkua tai toisen perässä voi alkaa kävellä ja sanoa: Hei, nyt minä tulin 🙂 

– Minna T.

kuva: Ilkka Tuominen

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Matkat

Satunnainen tarina

Olin viime viikolla Porissa Suomi Areenassa. Suomi Areenasta joku twiittasi ” Jos kaikki poliitikot ja muut julkkikset ripoteltaisiin metrin välein Porin kaduille…Mutta hehän ovat! ” Päivystelin kirkon teltalla kansalaistorilla ja kuuntelin ihmisten juttuja, kun he ohikulkiessaan heittivät kommentin jos toisenkin papeille ja teltalla seisoskelevalle piispa Kallialalle. Kolme päivää Porin kaduilla papin kuteissa tarkoitti myös sitä, että pappina olin paikalla ihmisten kanssa keskustelemassa kahviloissa, teltalla, konserteissa ja puistonpenkillä. Monia hyviä juttuja siinä tuli juteltua, mutta myös monia erilaisia tunnepurkauksia nähtyä. Keskustelu kirkosta oli mediassa samaan aikaan päällä ja ihmisten tunteet asian suhteen näkyivät pettymyksestä ja raivosta kiitollisuuteen ja tsemppauksiinkin. Paljon oli myös niitä, joita käsillä oleva keskustelu ei hetkauta mihinkään suuntaan ja juttujen aiheet koskettivat ihan muita asioita.  

Ei siitä keskustelusta sen enempää, hyviä analyyseja on vaikka millä mitalla, ja mm. Joannakin jo bloggasi Lilyssä aiheesta. Kuitenkin yhden Suomi Areenassa käydyn keskustelun haluan tässä jakaa.

Ei sitä koskaan tiedä, millaisen ihmisen seuraavaksi kohtaa. Eikä sitäkään heti tiedä, kuinka merkityksellisen jäljen kukin kohtaaminen ihmiseen jättää. Joskus vain tilanteessa on sellaista erityistä, että ei voi olla ajattelematta Jumalan johdattaneen juuri sen ihmisen minun tielleni tänään. Nimittäin viimeisenä aamuna aamupalapöydässä tyhjässä leirikeskusksessa Porin lähellä, Porin hotellien ollessa tupaten täysiä, kohtasin ihmisen.  Siitä tapaamisesta olen kiittänyt jälkikäteen Jumalaa, vaikka se vähän hurahtaneelta kuulostaakin.  Olin ollut tämän muusikkonaisen konsertissa edellisenä iltana ja kuunnellut hänen sanojaan Jumalaan luottamisesta ja armosta niin, että kaikki käynnissä olevat mediakeskustelut jäivät kakkossijalle. Tyhjässä salissa aamupalapöydässä istuessamme me kaksi naista jaoimme tarinaamme ja lopuksi hän halusi rukoilla puolestani. Se kosketti vähän niin kuin sade, josta hän oli edellisenä iltana laulanut. Vaikka itsekin olen lukuisia kertoja rukoillut yhdessä ja erikseen, puolesta ja kanssa, tämä rukous oli lahja. Se muistutti, että elämässä merkityksellistä on lopulta se, että satunnaiset ihmiset haluavat toiselleen parasta, Jumalan siunausta ja suojaa. Rauhaa kohujen keskellä ja armoa sillekin, joka ensimmäisenä hyökkää.

Olen huomannut, että monen yksittäisen metelin takaa löytyy haave oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Oikeudenmukaisuuden puuttuessa syntyy yksi jos toinenkin kohu. Oikeudenmukaisuuden puolesta pitääkin toimia, mieluummin kuunnellen ja toimien kuin omaa totuutta julistaen. Satunnaisilla tarinoilla voi olla yllättäviä rauhan seurauksia. 

Tapaamani Nina Åström laulaa tämän laulun lopullisesta rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta. Olkoon se tänään vaikkapa sinunkin satunnainen tarinasi. 

 

//www.youtube.com/embed/eBk5qKiIq9k?rel=0

 

– Meri-Anna

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta