Kesällä olen tavannut rutkasti ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä.  Monia on ihana nähdä pitkästä aikaa ja huomata, että yhteys on tallella. Jokin insidejuttu   vuosien takaa laukaisee monesti tunnelman. Appiukkoni kanssa tikka masalan  ääneen sanominen hymyilyttää meitä molempia. Muuta sanaa ei tarvita kun muistamme liian mausteisen kanakastikkeen. Tikka masalakokemus on osa meidän yhteistä historiaamme. Vaikka se meitä hymyilyttääkin, jotakin toista sama asia voisi hävettää tai ärsyttää tai siinä ei vain olisi  mitään naurettavaa. 

Ihmisten näkemisessä paineitakin kertyy. Mitä jos en keksikään mitään sanottavaa ja jutunjuurta ei vaan synny.

Eräs savoon pohjanmaalta muuttanut ystäväni kertoi tavatessamme, että hänestä on virkistävää vaihtelua kun me menemme suoraan asiaan ja kerromme kuulumisiamme. Hän on viidessä vuodessa ehtinyt jo tottua, että vierailun aluksi ollaan n. 15-30 minuuttia vaivautuneesti hiljaa. Sen jälkeen voidaan alkaa pikkuhiljaa jotain sanomaankin.  Erikoista.  Minä luulen, että lähtisin pois sen puolen tunnin aikana ja tulkitsisin, etten ole tervetullut, jos isäntäväki ei mitään sano.  

Eräs tuttuni kertoi, että miettii ennen kyläilyä kaikki asiat, joista aikoo puhua, ettei tulisi vaivautuneen hiljaisia hetkiä. Hmm…. siinä puhetulvassa on vaikea saadakaan suunvuoroa ja helpointa on antaa sanajunan puksuttaa eteenpäin omaa vauhtiaan.

Yksi erottava tapa kommunikoinnissa on se, puhutaanko yleisistä mediassa käsiteltävistä asioista vai henkilökohtaisista kuulumisista. Läheisten ystävien tai sukulaisten kanssa minä haluaisin puhua myös jotain henkilökohtaista, muuten on vaikea kokea olevansa  läheinen. Pelkkä uutisten referointi ja toistaminen ei tyydytä minua, ellei keskustelu sisällä samalla myös mielipiteiden vaihtoa. Niin, mutta joillekin ei vain voi sanoa mitään henkilökohtaista, heidän ympärillään ei vain tunnu olevan tilaa toisen kuulumisille – ehkä oma sisinkin on niin  piilossa tai sitten omissakin asioissa on niin paljon päänvaivaa, ettei pääkoppaan mahdu enää muiden juttuja.

Omien ammattieni kautta olen tottunut olemaan yhdessä paljon puheen kautta.  Minusta on yksinkertaisesti tärkeää keskustella.  Mielenkiintoista on se, etteivät kaikille sanat ole niin tärkeitä (tai sitten ne ovat vaikeita). Jotkut tekevät kaikenlaista yhdessä: pyöräilevät, keräävät mansikoita, tekevät remonttia, juovat kahvia, katsovat silmiin, katsovat yhdessä televisiota tai menevät jonnekin vaikka kesäteatteriin. Parasta minusta on jos kyläilyssä voi yhdistää yhdessä tekemisen ja puhumisen.

Mikäs minä olen määrittelemään mikä tapa olla yhdessä on oikea. En mikään. Haastavaa sukuloinnissa ja kyläilyssä on juuri se, että jonkinlainen yhdessä olemisen tapa pitäisi jokaisen kanssa löytää.  Oleminen yhdessä on kuitenkin yllättävän vaativa prosessi

Paitsi lapsille. Toisen viereen voi vain mennä ja alkaa tekemään hiekkakakkua tai toisen perässä voi alkaa kävellä ja sanoa: Hei, nyt minä tulin 🙂 

– Minna T.

kuva: Ilkka Tuominen