Oletko uskomassa?

suviseurat.jpg

Tämän syvästi henkilökohtaisen kysymyksen minulle esitti emerituspiispa Eero Huovinen viikonloppuna Haapajärven Herättäjäjuhlilla.  Hämmennyin hiukan ja ehdin ajatella, että millähän mittatikulla piispa minua mittailee. ”Kovasti olen yrittänyt kilvoitella”, vastasin. Siihen piispa totesi, että hyvin on tähän ympäristöön sopiva vastaus.

Piispan keskustelunavaus taisi olla ainakin puoliksi vitsi. Joskus muinoin kysymys oli kuitenkin tavallinen. Lähimmäisen sieluntilasta tunnettiin huolta ja toista kannettiin toisinaan kovasti ja toisinaan lempeästi: miten sielusi voi?

Uskon kysymysten eteen on pysähdytty viime viikonloppuina eri puolilla Suomea. Parhaillaan on meneillään hengellisten kesäjuhlien sesonkiaika. 1800-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden liikkeiden perintö elää yhä ja on osa monen suomalaisen sielunmaisemaa. Uskomassa tai uskossa kilvoitellaan, etsitään lohtua ja voimaa, tavataan ystäviä ja tuttuja, viihdytään samanmielisten seurassa ja saadaan sielulle virkistystä.

hjuhlat.jpg

Mirka kirjoitti hienosti viikko sitten, miksi hän tänäkin kesänä halusi mennä Suviseuroihin, mihin hän uskoo ja millaisessa uskossa on. Itse kävin tänä kesänä sekä Suviseuroissa että Herättäjäjuhlilla. Molemmissa tein vähän töitä, nukuin teltassa, tapasin ystäviä, yhdyin lauluun, kuuntelin sanan sieltä ja toisen täältä. Ja ajattelin Jumalaa, Jumalan maailmaa ja tätä pientä pohjoista maata, sen asukkaita sekä meidän tapaamme etsiytyä Jumalan lähelle heinäpelolla ja lento- tai urheilukentällä avaran taivaan alla.

Suviseuroista jäi erityisesti mieleen esirukous, joka olikin minulle tämän kesän suviseurasaarna. Helteisessä illassa, yhdenmukaiselta näyttävän todellisuuden keskellä ihmisten elämäntunnot ovat aina jotakin enemmän. Liikkeessä, jossa elämännormit ovat selkeät ja ihanteet lujat, todellisuus on kuitenkin toista, ihmisten vieroksumaa, mutta Jumalalle kelpaavaa.

Herättäjäjuhlilla liikutti sisäänsulkeva ilmapiiri. Armoa ei haluttu rajata, vaan tarjota jokaiselle lohduttomalle, eksyneelle ja väsyneelle. Hengellisesti ulossulkevan puheen keskellä sellainen liikuttaa.

Mutta miten hengellinen kieli ja sen vivahteet aukeavat ensikertalaiselle? Puhutteleeko harras ja hidas veisuu Jumalaa kaipaavaa ihmistä, jonka kodinperintöön ei tämänkaltainen uskonnollinen oleminen ole kuulunut. Kutsuuko tällainen uskossa oleminen puoleensa? Kutsuuko Jumala?

Kesäjuhlille kannattaa ehdottomasti tulla! Katsella elämänmenoa, heittäytyä mukaan, kuulostella. Herätysliikkeiden taas tulisi katsoa ulos. Suomalaisen ihmisen jumalanikävä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta kohtalonkysymys on, onnistuvatko perinteiset herätysliikkeet siihen huutoon vastaamaan. Kutsuvatko ne puoleensa vai keskittyvätkö vaalimaan sinänsä arvokasta perinnettä?

Vanhoillislestadiolainen liike kasvaa sisältäpäin ja on elinvoimainen, mutta kasvatko muurit, rajautuuko armo, eriytyykö elämäntapa? Herännäisyys taas kokoaa seurakentän puidenvarjoon kirkon valtaapitäviä ja liikkeellä on voimaa seurakunnissa. Elämäntapa ei ole samalla tavalla ehdoton, rajat pidetään häilyvinä ja yhdistävien nimittäjien määrä on vähäinen. Mutta miltä näyttää herännäisyyden tulevaisuus? Siirtyykö perinne ja löytyykö yhä ihmisiä, jotka kokevat sen hengelliseksi kodikseen vielä tulevaisuudessa.

Kun Eero-piispan kanssa erosimme, lähtiessä hän huikkasi: ”ole rohkea, pää pystyssä vain”. Samaa tekee mieli sanoa kesäjuhlakävijänä. Pitäkää rohkeasti kiinni omasta perinnöstänne, mutta vielä rohkeammin kulkekaa Kristuksen jalanjäljissä. Se kysyy jatkuvaa uudistumista sekä periksiantamatonta taistelua armollisemman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Mutta ennen muuta: puhukaa rohkeasti armollisesta Jumalasta, joka kutsuu luokseen jokaista ihmistä ja sulkee syliinsä.

Mari Inka

Suhteet Oma elämä Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

Alaston pappi ynnä muita roolivaatteita

841287_4798539774452_103894899_o_1.jpg

Löysin kirpparilta alban ja stolan. Alba on se valkoinen vaate, joka on monelle tuttu konfirmaatiosta. Papit käyttävät albaa alttarilla ollessaan. Lapsen kastemekon symboliikka on sama kuin alban. Siinä lapsi puetaan uuteen elämään Kristuksessa. Vaate on pitkä ja peittää lapsen kokonaan, niin myös Jumalan armo on runsas ja ylitsevuotava. Stola on suorakaiteen muotoinen liina. Minun stolani on kaksivärinen. Toisen puolen väri on punainen: se symboloi Pyhää Henkeä. Toinen puoli on vihreä: kasvun, elämän ja toivon värinen. Stola on merkki kirkon virasta, joten sen saa pukea ylle vasta vihkimyksen jälkeen.

Ajoittain sovitan löytämiäni vaatteita. Kokeilen stolan painoa. Tuntuisiko se hyvältä, vapauttavalta? Vai ahdistavalta, rajoittavalta? Toivon, että jos joskus olen pappi, niin minut peittävä vaate antaisi minulle rohkeuden olla paljas. Rehellinen. Kokonainen. Alaston. Alban rinnalla huoneeni seinällä roikkuu maalaustakki. Öljyvärin ja tärpätin lehahdukset tuovat mukanaan toisen, arkea suuremman maailman. Vaikka maalaaminen saattaa olla tekemisen hetkellä tuskaista ja vaikeaa, niin maalaustakkia päälle pukiessa ja jälleen riisuessa olo on sees. Papin ja taiteilijan roolit ovat seinälläni rinnakkain, yhtä aikaa olemassa.

Vaatteet kantavat usein merkityksiä. Merkitykset ovat täysin kulttuurisidonnaisia, ihmisen antamia ja periaatteessa kyseenalaistettavia. Kuitenkin ne ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea ohittaa tai pyyhkiä pois. Vaatteen kantamat merkitykset siirtyvät vaatteen kantajaan. Naisen hääasu on kuin kastemekko, valkoinen. Sen merkitys on kuitenkin toisenlainen. Siinä ei pueta päälle Kristusta, vaan todistetaan morsiamen olevan ”puhdas” avioliittoon astuessa. Myös huntu on perinteisesti ollut merkki neitsyydestä. Mieheen ja miehen asuun ei kohdistu samoja vaatimuksia. Sulhasen ei tarvitse todistaa viattomuuttaan.

Vaikka itse en kykenisi pukemaan ylleni noita patriarkaalisen vallan merkkejä, niin minusta on hauskaa, että muut ihmiset tekevät sen täysin suvereenisti, asiaa sen kummemmin pohtimatta. Kun toisen kerran naimisiin mennessä tai jo vuosia yhdessä asuttua vedetään valkoinen morsiuspuku päälle, niin vanha symboliikka karsiutuu väkisinkin pois. Vaatteen kantamat merkitykset muuttuvat, vaate alkaa puhua naisen siveyden sijaan päivän erityisyydestä, hetken merkityksellisyydestä, juhlasta.

Vaate voi kertoa paitsi hetkestä tai sen hetkisestä roolista myös identiteetistä, johonkin kuulumisesta. Musliminaiset käyttävät huivia, juutalaismiehet kipaa, moottoripyöräjengiläiset liiviä ja niin edelleen. Niin kauan kuin tunnusmerkin päälle pukeminen on vapaaehtoista, ihmisen edes jossain määrin vapaasti valitsemaa ja muita ihmisiä loukkaamatonta, niin kyse on kulttuuridiversiteetista, jolle demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi olla tilaa. Mikäli asiaan liittyy alistamista tai pakottamista, se on väärin. Silloin yhteiskunnan tulisi puolustaa yksilön oikeutta omaan kehoonsa yli yhteisön vallan.

Toivon, että meillä olisi viisautta nähdä vaatteen takaa kokonainen ihminen. Vaate kertoo jotain, näyttää yhden puolen. Vaatteen alla oleva ihminen on kuitenkin aina enemmän. Joskus ihmisellä on toive tulla nähdyksi vain vaatteensa kautta, sillä vaate antaa suojaa ja tuo turvan. Minä toivon, että osaisimme katsoa toisiamme niin arvostaen, että jokainen uskaltaisi tulla edes joskus nähdyksi kokonaan.

– Mirka Maaria (jota on kuvailtu muun muassa tytöksi, joka käyttää liian lyhyitä hameita ja tyypiksi, joka pukeutuu tosi omituisesti)

Kuva: Mirka Seppälä

Aiheeseen sopiva/sopimaton loppukevennys: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/9/91/Fingerporijeesus.jpg/350px-Fingerporijeesus.jpg

Muoti Oma elämä Työ Ostokset