Saisko mennä naimisiin?

daniel_ja_victoria.jpg

 

Kuulun niihin, jotka katsovat televisiosta kuninkaalliset häät (siis ne oikeat, leikkikuninkaallisia häitä en ole seurannut). Häät ovat mielestäni ihana asia yleensä myös toimittavana pappina. Kesähäiden aikaan ajattelen kaikkia niitä pareja, jotka yhä menevät naimisiin, yhä tahtovat uskoa yhteiseen tulevaisuuteen aina kuolemaan asti.  Muistan itseni morsiamena 16-vuoden takaa. Muistan nuoruuden idealisoidun kuvan elämästä ja avioliitosta.  Mutta pääsin toiveideni mukaan naimisiin ja olen yhä tuossa samaisessa avioliitossa. Ja tahdon olla yhä.

Häät ja avioliitto saivat toisenlaista näkökulmaa eilen, kun osallistuin Yhteysliikkeen järjestämään paneeliin Kallion kirkolla.

Tilaisuudessa kirjailija Kaari Utrio kävi läpi perheen merkitystä eri aikoina. Pitkään vanhanajan maatalousyhteiskunnassa perheen tehtävänä oli jäsentensä suojeleminen, elättäminen, jälkeläisten tuottaminen ja kasvatus, eritoten uskonnollinen kasvatus. Perheen ja avioliiton tehtävä oli luoda taloudellista turvaa.  Nykyajan perhe on enemmänkin tunneyksikkö. Perheen ja parisuhteen odotetaan täyttävän tunne-elämän tarpeet. Perheen merkitys on siis kovin eri meillä nyt kuin mummoni mummolla.

Koska tilaisuudessa oli paljon ihmisiä, jotka eivät toiveistaan huolimatta ole voineet solmia avioliittoa ja/tai saaneet perhettä siten kuin me perheen nykyisin käsitämme, teki minun  mieli pyydellä anteeksi. Siis anteeksi ihan yksityisenä ihmisenä, että minä olen saanut mennä noin vain halutessani naimisiin ja kipuillut välillä oman tahtoni kanssa, mutta toisilla ei ole edes oikeutta aviokriisiin. Anteeksi, tämä on väärin. Olen pahoillani. olen pahoillani myös työnantajani, kirkon, puolesta. Monenmoista taakkaa ovat kirkon edustajat homoseksuaalien elämään luoneet. 

Kuulin tositarinoita siitä, miten toisiaan rakastavat ihmiset eivät ole voineet jakaa arkeaan vaan olosuhteiden pakosta eläneet kaapeissa. Monet asuvat yhä naapureina tai mukanaapureina. Joidenkin seurakunnan työntekijöiden yhteisen osoitteen oli piispa kieltänyt ja he olivat muuttaneet eri osoitteisiin. Koska piispa käski ja uhkakuvissa näkyi työpaikan menetys.

Homoseksuaalien ihmisoikeuksista puhutaan kirkossa ja yhteiskunnassa nyt paljon. Jotkut väittävät, että ihan kyllästymiseen asti. Minusta asioista täytyykin puhua niin kauan kuin ihmisoikeudet eivät toteudu. Minusta se on kristittyjen velvollisuus taistella kaikkien ihmisryhmien tasa-arvon puolesta.

Seminaarissa esiteltiin myös avioliittoa ja perhettä kirkon opinkehityksen kannalta. Nykyään kirkossakin me suosimme avioliittoa muun ympäröivän kulttuurin tavoin, jos kaksi ihmistä tuntee rakkautta toisiaan kohtaan. Ja pidämme avioliiton elinikäisyyttä ihanteena. Mutta kyllä kyllä vihimme  ihmisiä uudelleenkin avioon. Niin koska elämä nyt vaan on sellaista ristiriitaista, ei kaikki mene aina niin kuin Strömsössä, elokuvissa tai Raamatun ihanteissa. Tietenkin tämä tiedetään kirkossa. Se tulee esille jo Raamatun alkulehdillä, ihminen on erehtyväinen= kristinuskon kielellä syntinen. 

Kun rakkaus tunteena on avioliittokäsityksen pohjalla nykyisin myös kirkossa, avioliiton voisi olettaa koskevan myös niitä naisia, jotka rakastavat naisia ja niitä miehiä, jotka rakastavat toista miestä. Minun moraalitajuni ei ymmärrä, mitä syntiä siinä on, jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja haluaa sitoutua toisiinsa kunnes kuolema heidät erottaa. En ymmärrä. En sitäkään, miksi heidän liittoaan ei voisi kutsua avioliitoksi ja pyytää sille siunausta. Sen ymmärrän, että tällaisia seminaareja on järjestettävä ja keskustelun on jatkuttava, että ymmärrys puolin ja toisin kasvaisi. ymmärrän hyvin, että Pride-kulkueita ja tapahtumia on järjestettävä ja homoseksuaalien ihmisoikeusasioita pidettävä esillä. 

En valitettavasti itse pääse huomenna mukaan Pride kulkueeseen, mutta olen iloinen, että se järjestetään ja toivon, että kirkko näkyy siellä ja tuo esille sanomaa Jumalan rakkaudesta. Siitä suurimmasta rakkaudesta, josta kaikki ihmisten väliset rakkaudet ovat saaneet lähteensä. 

– Minna T.

helsinki_pride_melissa.jpg

 

kuva 1: iltasanomat

kuva 2: Melissa Hanhirova

Suhteet Rakkaus Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

Totuus taivaasta

lake.jpg

Olen lukenut muutaman kirjan, joissa kerrotaan taivaskokemuksista. Nämä kirjailijat ovat ”kuolleet” ja palanneet kertomaan, että mitä tapahtui.Suhtaudun kirjoihin lähtökohtaisesti huuhaana. Toisaalta uskon kirjoittajien vilpittömyyteen (miljoonia kopioita myyneissä kirjoissa toki raha on kiva lisä): oman ainutlaatuisen kokemuksen haluaa kertoa ja jakaa kaikille.

Ihmisiä kiinnostaa kuolemanjälkeinen. Ikävä saa meidät janoamaan kuulla, että kuolleella rakkaalla on kaikki hyvin. Viestit kuoleman toiselta puolen ovat pääsääntöisesti kirjoissa hyviä: rakkautta, vihreitä niittyjä, läheisiä ihmisiä ja kaunista musiikkia. Niitä on helppo kertoa.

Syyskuussa ilmestyy suomeksi amerikkalaisen neurokirurgin Eben Alexanderin Totuus taivaasta (Proof of Heaven: A Neurosurgeon’s Journey into the Afterlife). Siinä kerrotaan miten Eben sairastui äkillisesti ja vajosi koomaan 7 päiväksi, vailla toivoa paranemisesta. Tuo aika muutti hänen elämänsä. Taivaassa oli upeaa. Lennettiin perhosilla. Kaikki vastaukset kaikkiin kysymyksiin olivat tyhjentäviä ja Jumalan läsnäolo sanoinkuvaamaton. Tieteelliseen maailmankuvaan elämänsä pohjanneen miehen elämä meni uusiksi. Herättyään kaikki näytti erilaiselta, sillä hän oli nähnyt taivaan. totuustaivaasta.jpg

Toisessa kirjassa Todd Burbo: Heaven is for Real pastorin 4v. poika Colton (melkein) kuolee hetkeksi ja alkaa kertoa vierailustaan taivaassa. Coltonin taivasvierailu on varsin maltillinen ja lohdullinen. Taivas on kiva paikka, jossa tapaa edesmenneet läheisensä ja Jeesuksella on lumoavat silmät.

heaven_is_for_real.jpg

Molemmissa kirjoissa toistuu se, että itse taivaasta kerrotaan lopulta aika vähän. Eben sai ”kaikki vastuakset”, mutta lukijalle niitä ei kerrota. Kirjat ovat vetävästi ja hyvin kirjoitettu, ne lukee nopeasti  – taivasta enemmän kiinnostaakin ehkä draama, kun pieni poika tai menestynyt perheenisä käy lähellä kuolemaa. Colton mukailee kristinuskoa, Eben ei piirrä rajoja uskontojen välille. Viesti on molemmissa sama: elämä on vain välivaihe.

Tuotahan me papitkin arkkujen nokassa toistamme, tietämättä asiasta paljoakaan. Raamattu keskittyy yhtä lailla tämänpuoleiseen, kaikenlaiseen draamaan, joka on tässä ja nyt. Se vähä mitä sanotaan menee yksiin kirjojen kanssa: taivas on paikka, jossa kyyneleet pyyhitään ja on rauha.

Minulle taivasikävä ja helvettipelko ovat jääneet jokseenkin vieraaksi, tai ne voisi tiivistää yhteen sanaan, toivo. Omaan kyynisyyteni taivakokemusten suhteen on varmaan monia syitä: vaikka uskon Jumalaan, ovat selittämättömät ihmeet ja erilaiset rajakokemukset silti vaikeita ymmärtää. Mietin myös, että taivas saa olla sellainen kun se on. Jumala hoitakoon sen asian ihan kokonaan. Yritän luottaa siihen, että se on hoidettu hyvin.

Minna J.

PS. Blogissa on kirjoitettu taivaasta moneen otteeseen. Blogiarkisto köhii edelleen, joten nyt ei tule linkkejä. Haku ehkä löytää?

Suhteet Oma elämä Mieli Kirjat