Tässä eräänä päivänä opiskelijaravintolan kassa ojensi minulle passikuvani, jonka olin joskus sinne pudottanut. Samalla hän sanoi: ”Piti ihan tosissaan miettiä, että kuka kuvassa on. Olet aikalailla erinäköinen nyt. Silmistä kuitenkin tunnistin.” Tuli valahdus, heikotus, huimaus ja ravistus. Tunnistetut silmät vuotivat yli. Tuntui raastavan ihanalta. Tunnisti silmistä! Katsonut silmiini! Minuun! Ravintolan kassa! Joku ihminen.

Olen juuri nyt kesäteologina riparilla. Rippikoululaiset ovat ihmeellistä sakkia. Heidän kysymyksensä haastavat minut, tekevät minut nöyräksi ja saavat muutenkin pehmeän sydämeni luopumaan edes jokseenkin kiinteästä olomuodostaan. Yksi parhaista ja vaikeimmista kysymyksistä, jonka he ovat esittäneet on: ”Miksi pitää uskoa Jeesukseen?” Kysymystä seurasi tarkennus: ”Eikö riitä, että yrittää elää oikein ja uskoo johonkin (Jumalaan)?” Kysymyksellään he halusivat saada selville, miksi pitäisi valita kristinusko kaikkien maailman uskontojen joukosta. Mikä kristinuskossa ja Jeesuksessa Kristuksessa on niin erityislaatuista? 

 Minulle erityislaatuista on rakastavan, armollisen ja täysin minut hyväksyvän katseen alla oleminen. Minusta ei tunnu, että minun pitäisi uskoa Jeesukseen. Minusta tuntuu, että Jeesus uskoo minuun, ymmärtää minua ja armahtaa minut. Kristinuskon erityisyys on Jumalan ja ihmisen suhteessa, todellisessa yhteydessä. Jumala on ollut ihminen, joten hänelle ei mikään minun tunteissani, toiveissani tai ajatuksissani ole vierasta. Hän kohtaa minut silmieni tasalta. Hän tunnistaa minut silmistä. Mutta Jumala on myös ääretön voima, jolta mikään minun tunteeni, toiveeni tai ajatukseni ei ole salassa. Mikään niistä ei voi Ääretöntä Voimaa myöskään vahingoittaa. Olen siis täysin vapaa epäilemään. (Sen olen oppinut itsestäni ja uskostani, että vain sallimalla epäilyksen uskoni voi pysyä elävänä.) Jumala näkee minut kokonaan, ja katsoo – siitä huolimatta ja sen tähden – minuun laupeutensa silmin, kuten yhdessä kauneimmista synnintunnustuksista sanotaan.    Luultavasti ravintolan kassalla ei ole aavistustakaan, että minulle tuo näennäisen arkinen tapahtuma oli silkkaa armoa, nähdyksi tulemista. Siinä hetkessä pyhä kohtasi profaanin. Ihminen katsoi minuun, mutta minä tunsin Jumalan katseen itsessäni. Nieleskelin lounaani, en pysty muistamaan mitä se oli. Muistan vain katseen. Toivon osaavani välittää, en niinkään tietoa, vaan tunteen Jumalan armosta, hänen armahtavasta katseesta myös riparilaisille.
   – Mirka Maaria
   Turun piispa Kaarlo Kalliala muuten kirjoitti suunnilleen samasta aiheesta hienon kolumnin viime tammikuussa. Se on vastine Anna Erikssonin esittämään kysymykseen. Kolumnin nimi on Kun katsoit minuun.