Silitin haurasta rannetta

elli_0.jpg

Kun minusta tuli pappi ja ajattelin tulevaa työtäni, eniten pelotti terveyskeskusten vuodeosastot ja vanhainkodit. Ei minua vanhat ihmiset pelottaneet, eikä kuolema, mutta kuoleman odottaminen puistatti.  Olin ollut läsnä, kun oma ukkini kuoli. Olin silittänyt jo kuolleen isoisäni poskea. Kuolema oli minulle lempeä päätös, portti.

Mutta terveyskeskuksen vuodeosastoa pelkäsin. Isoäiti makasi sairaalan sängyssä viimeiset elinvuotensa, ei liikkunut, ei puhunut, emmekä tienneet mitä hän ymmärsi. Koko matkan kotoa häntä katsomaan purin takapenkillä huultani. Yritin miettiä asioita, joilla saisin pidäteltyä itkuni. Minua puistatti vuodeosaston haju ja äänet. Samassa huoneessa oli monta sänkyä, joku katsoi televisiota, joku valitti jatkuvasti ja isoäitini makasi hiljaa.

Pelkäsin, että miten pappina tulisin näistä tilanteista selviämään. Jostain syystä kävi kuitenkin niin, että vanhainkodeista ja vuodeosastoista tuli paikkoja, joissa koin syvimmin pappina olemisen merkityksen. Jumalan, elämän ja kuoleman kysymykset olivat arkisia.  Ihmisen ikävää oli paljon. Kukaan ei odottanut suuria puheita, enemmän kuuntelijaa, kosketusta ja läsnäoloa. Kun elämän kuluttamille huulille sai asetella leivän ja viinin, hetki oli aina pyhä.

Viikonloppuna kävimme tervehtimässä tätiäni, joka vuorollaan makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Ei puhu eikä liiku, mutta kuuntelee tarkasti ja puristaa kädestä kerronnan rytmissä. Silmissä on eloa ja elämänjanoa. Tytöt olivat poimineet kesäkukkia ja lauloivat kesälauluja. Naapurihuoneesta kuului: ”tämän oli kesän paras päivä: lapsia ja laulua!”

Lähtiessä sain piirtää otsan ohueen ihoon ristin.
 

Mari Inka

Hyvinvointi Hyvä olo Työ Ajattelin tänään

Silmistä tunnistettu

533635_10200377100023149_207432515_n.jpg

 

Tässä eräänä päivänä opiskelijaravintolan kassa ojensi minulle passikuvani, jonka olin joskus sinne pudottanut. Samalla hän sanoi: ”Piti ihan tosissaan miettiä, että kuka kuvassa on. Olet aikalailla erinäköinen nyt. Silmistä kuitenkin tunnistin.” Tuli valahdus, heikotus, huimaus ja ravistus. Tunnistetut silmät vuotivat yli. Tuntui raastavan ihanalta. Tunnisti silmistä! Katsonut silmiini! Minuun! Ravintolan kassa! Joku ihminen.

 

Olen juuri nyt kesäteologina riparilla. Rippikoululaiset ovat ihmeellistä sakkia. Heidän kysymyksensä haastavat minut, tekevät minut nöyräksi ja saavat muutenkin pehmeän sydämeni luopumaan edes jokseenkin kiinteästä olomuodostaan. Yksi parhaista ja vaikeimmista kysymyksistä, jonka he ovat esittäneet on: ”Miksi pitää uskoa Jeesukseen?” Kysymystä seurasi tarkennus: ”Eikö riitä, että yrittää elää oikein ja uskoo johonkin (Jumalaan)?” Kysymyksellään he halusivat saada selville, miksi pitäisi valita kristinusko kaikkien maailman uskontojen joukosta. Mikä kristinuskossa ja Jeesuksessa Kristuksessa on niin erityislaatuista? 

 

 Minulle erityislaatuista on rakastavan, armollisen ja täysin minut hyväksyvän katseen alla oleminen. Minusta ei tunnu, että minun pitäisi uskoa Jeesukseen. Minusta tuntuu, että Jeesus uskoo minuun, ymmärtää minua ja armahtaa minut. Kristinuskon erityisyys on Jumalan ja ihmisen suhteessa, todellisessa yhteydessä. Jumala on ollut ihminen, joten hänelle ei mikään minun tunteissani, toiveissani tai ajatuksissani ole vierasta. Hän kohtaa minut silmieni tasalta. Hän tunnistaa minut silmistä. Mutta Jumala on myös ääretön voima, jolta mikään minun tunteeni, toiveeni tai ajatukseni ei ole salassa. Mikään niistä ei voi Ääretöntä Voimaa myöskään vahingoittaa. Olen siis täysin vapaa epäilemään. (Sen olen oppinut itsestäni ja uskostani, että vain sallimalla epäilyksen uskoni voi pysyä elävänä.) Jumala näkee minut kokonaan, ja katsoo – siitä huolimatta ja sen tähden – minuun laupeutensa silmin, kuten yhdessä kauneimmista synnintunnustuksista sanotaan.    Luultavasti ravintolan kassalla ei ole aavistustakaan, että minulle tuo näennäisen arkinen tapahtuma oli silkkaa armoa, nähdyksi tulemista. Siinä hetkessä pyhä kohtasi profaanin. Ihminen katsoi minuun, mutta minä tunsin Jumalan katseen itsessäni. Nieleskelin lounaani, en pysty muistamaan mitä se oli. Muistan vain katseen. Toivon osaavani välittää, en niinkään tietoa, vaan tunteen Jumalan armosta, hänen armahtavasta katseesta myös riparilaisille.
   – Mirka Maaria
   Turun piispa Kaarlo Kalliala muuten kirjoitti suunnilleen samasta aiheesta hienon kolumnin viime tammikuussa. Se on vastine Anna Erikssonin esittämään kysymykseen. Kolumnin nimi on Kun katsoit minuun. 

 

Suhteet Oma elämä Suosittelen Syvällistä