Vanhempani sanoivat minulle monta kertaa ollessani nuori, että ei ole mitään sellaista tekoa, jonka vuoksi kotiin ei saisi enää tulla. Muistan kyllä myös tilanteita joissa minun annettiin ymmärtää, että aiheutan häpeää perheelleni käytökselläni. En kuitenkaan aiheuttanut niin suurta häpeää, että kotiovet olisivat sulkeutuneet, mutta meneekö jokaisessa perheessä raja jossain kohtaa?

Ruotsissa 17-vuotias poika tuomittiin juuri yli 8 vuodeksi vankeuteen siskonsa puukottamisesta kuoliaaksi. Sisko oli käytöksellään saattanut sukunsa häpeään. Hän oli lähtenyt pakkoavioliitostaan. Suvun maine tuli palautettua, kun häpeää aiheuttanut tytär tapettiin.

Suomessa tapahtuneista kunniamurhista en ole lukenut. Mutta täällä on monia lapsia, jotka eivät saa enää tulla kotiin. Taustalla voivat olla uskonnolliset syyt, näkemyserot siinä mikä on soveliasta elämässä ja tietysti se ikuinen maine ja kunnia. Tai sitten on niitä joille ilmoitetaan, että kotiin olet aina tervetullut, mutta et tuollaisena kuin olet.

Minä olen aina ajatellut, että synti ei tartu. Minun paha tekoni ei saastuta sinua, vaikka osoittaisitkin minulle ystävällisyyttä. Ja monesti ei ole edes kyse pahasta teosta, vaan ahtaan uskonnollisesta ja lakihenkisestä ilmapiiristä. Ovatko vanhemmat pelastaneet oman kunniansa hylkäämällä lapsen, joka valitsi elämässään toisin kuin he toivoivat? 

Kuva: Iltasanomat