Jää

imagex591x850.jpg

Luin Jään. Ei mitään kummallisuuksia, suuria yllätyksiä, ei. Vaan elämää, tavallista elämää. Mutta mitä elämää! Kun sitten laskin kirjan pöydälle, ja jätin Luodon papinperheen hetkeksi omiin oloihinsa, edessäni olivatkin omat isovanhempani. Isoisäni ensimmäinen virkapaikka oli Velkualla. Sinne he matkasivat vuonna 1934, asuivat ja elivät kolme vuotta, juuri niin kuin Petter ja Mona. Ja siellä syntyi lapsi.

Isoisäni ei mennyt saaristoon niin kuin Petter suuren unelman kanssa, vaikka siellä viihtyikin. Minulle kerrottiin, miten hänet lähetettiin sinne siksi, että se oli yksi niistä syrjäisimmistä kolkista, mitä löytyi. Sanottiin, että se oli jonkinlainen rangaistus. Oli meri, huonot tiet ja jäät. Hänen ainokainen veljensä oli loikannut Venäjälle 1933 ja vienyt sinne mukanaan yhtä ja toista. Suomeen jäivät vaimo ja lapsi, veli ja vanhemmat.
jaa3.jpg

Kun taas palasin kirjan ääreen luin erityisen tarkkaan kaiken Irina Gyllenistä. Ajattelin sitä hirveää ikävää. Ja sitä hirveää häpeää. Sitä, miten kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Sitä, miten ihmistä ei enää ollut, ja kuitenkin oli. Sitä, miten isoisäni veljestä tuli ”se”. Ja sitä, miten ikävä ei koskaan helpottanut. Kun minä olin kymmenen, perheemme vielä ajoi Keski-Euroopassa ja etsi ”erästä vanhaa miestä”. Miestä, joka istui parvekkeella aina kun naapuritalon suomalainen nainen lauloi suomenkielisiä lauluja lapsilleen. Enkä minä vielä silloinkaan tiennyt, kuka ”se” oli.  

Rakastin kirjan Ceciliaa, koska niin paljon olen rakastanut Elsaa. Tyttöä, joka auttoi nuorta papin perhettä saaristossa, mutta joka ei kävellyt siltaa pitkin pois niin kuin Cecilia, vaan lähti mukaan. Asui isovanhempieni kanssa koko elämänsä. Piti sylissä heidän lapsiaan, mutta myös minua. Ja joka haudattiin samaan hautaan isovanhempieni kanssa. Se on kummallista, mutta totta.

jaa2.jpgParikymppisenä matkasin ensimmäisen kerran Velkualle. Kävin pappilassa ja kirkossa. Oli kevät. Jäät olivat lähteneet. Oli kaunista, se kaikki oli pelkästään kaunista. Sen jälkeen olen käynyt siellä usein ja tiennyt aina myös jotain enemmän.

Jonakin sunnuntaina pakkaan perheeni autoon ja ajan Velkuan kirkkoon. Istun penkkiin ja kuvittelen ympärilleni sen kaiken. Ja kerron lapsille, sillä näitä kertomuksia he rakastavat. Ihan niin kuin minäkin Jäätä. Niin totta ne ovat.

Moni kirjabloggari on lukenut Jään, mutta lukekaapa, mitä Jenni S. kertoo kirjasta.

Suhteet Oma elämä Kirjat Suosittelen

Korvakoruriitti

kenya-samburu-013.3.jpg

Suhtautumiseni rituaaleihin ja traditioihin, riitteihin ja seremonioihin – kaikkeen sellaiseen, joissa sanoihin, tapoihin ja esineisiin ladataan mielettömiä merkityksiä – on läpi elämäni heilahdellut vastenmielisyydestä ihastukseen ja takaisin.

Varsinkin aiemmin, voimaini tunnossa ollessani, pidin niitä sekä ihmisen heikkouden osoituksena että hänet heikoksi tekevinä. Pyhien merkitysten liittäminen profaaneihin asioihin tuntui vaaralliselta kiinnittymiseltä katoavaan. Ja kuitenkin olen aina tiennyt, että vain asiat, joihin on ladattu valtavia merkityssisältöjä sukupolvien ajan, voivat koskettaa ihmistä selkäydintä myöten ja näin tehdä jonkin asian hänelle todella todeksi. (Tähän perustuu esimerkiksi avioliittoon vihkimisen ja häiden merkitys.)

Kristinuskon ytimessä on Kristus, Jumalan ja Marian poika – henkilö, jossa taivas ja maa kohtaavat. Henki ja aine yhdistyvät myös niissä toimituksessa, jotka Hän itse, ihminen ja jumala, on asettanut. En kykene uskomaan, että sakramenteilla olisi mitään suoraa tekemistä ihmisen pelastumisen suhteen. Sen sijaan niillä on valtavasti tekemistä ihmisen uskon eli Jumalaan luottamisen kanssa. Ne auttavat uskoon. Niiden kautta Jumala auttaa ihmistä uskomaan, sillä Hän tietää meidän tarvitsevan riittejä ja rituaaleja. Tarvitsemme jotain, johon hetkeksi tarttua tässä laajenevassa maailmankaikkeudessa.

Laitatin korviini reiät ja kultaiset korvikset; tarvitsin tämän riitin nyt. Riitin suorittanut kultasepänliikkeen nainen ymmärsi tapahtuman merkityksellisyyden. Hän osallistui ilooni ja hartauteeni asian äärellä. Kerroin, että korvikset ovat minun rukoukseni ja rukoushelmeni tälle vuodelle ja kaikelle tulevalle.

Hengellisessä kodissani eli lestadiolaisessa herätysliikkeessä korvakoruja on perinteisesti pidetty maailman rakkauden, synnin, osoituksena. Niistä on muodostunut merkki, jonka perusteella kuvitellaan voivan päätellä, kenen joukossa ihminen seisoo ja mihin hän elämässään turvaa.

Korvakoruni muistuttavat minulle joka hetki, missä minun turvani on. Vasemman korvani korun nimi on Luottamus, oikean Jumalaan.

6897033035_abeb0f3d58_z.jpg

Korvat pakottavina, pois kaupungista pyöräillessäni hyräilin onnellisena virttä 525:

1.
Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
– uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.

2.
Suurempi kuin epäilymme,
suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset
Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan
meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan,
hän on vahvuus heikkojen.

3.
Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?

4.
Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.

Sanat: Markku Kilpiö ja Anna-Maija Raittila

Koko virsi täällä: http://evl.fi/Virsikirja.nsf/8caa1d618cfca60ec2256de400516624/090fb343975f0025c2256daf005d8a7d?OpenDocument

– Mirka Maaria

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Syvällistä