Jää
Luin Jään. Ei mitään kummallisuuksia, suuria yllätyksiä, ei. Vaan elämää, tavallista elämää. Mutta mitä elämää! Kun sitten laskin kirjan pöydälle, ja jätin Luodon papinperheen hetkeksi omiin oloihinsa, edessäni olivatkin omat isovanhempani. Isoisäni ensimmäinen virkapaikka oli Velkualla. Sinne he matkasivat vuonna 1934, asuivat ja elivät kolme vuotta, juuri niin kuin Petter ja Mona. Ja siellä syntyi lapsi.
Isoisäni ei mennyt saaristoon niin kuin Petter suuren unelman kanssa, vaikka siellä viihtyikin. Minulle kerrottiin, miten hänet lähetettiin sinne siksi, että se oli yksi niistä syrjäisimmistä kolkista, mitä löytyi. Sanottiin, että se oli jonkinlainen rangaistus. Oli meri, huonot tiet ja jäät. Hänen ainokainen veljensä oli loikannut Venäjälle 1933 ja vienyt sinne mukanaan yhtä ja toista. Suomeen jäivät vaimo ja lapsi, veli ja vanhemmat.
Kun taas palasin kirjan ääreen luin erityisen tarkkaan kaiken Irina Gyllenistä. Ajattelin sitä hirveää ikävää. Ja sitä hirveää häpeää. Sitä, miten kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puhunut. Sitä, miten ihmistä ei enää ollut, ja kuitenkin oli. Sitä, miten isoisäni veljestä tuli ”se”. Ja sitä, miten ikävä ei koskaan helpottanut. Kun minä olin kymmenen, perheemme vielä ajoi Keski-Euroopassa ja etsi ”erästä vanhaa miestä”. Miestä, joka istui parvekkeella aina kun naapuritalon suomalainen nainen lauloi suomenkielisiä lauluja lapsilleen. Enkä minä vielä silloinkaan tiennyt, kuka ”se” oli.
Rakastin kirjan Ceciliaa, koska niin paljon olen rakastanut Elsaa. Tyttöä, joka auttoi nuorta papin perhettä saaristossa, mutta joka ei kävellyt siltaa pitkin pois niin kuin Cecilia, vaan lähti mukaan. Asui isovanhempieni kanssa koko elämänsä. Piti sylissä heidän lapsiaan, mutta myös minua. Ja joka haudattiin samaan hautaan isovanhempieni kanssa. Se on kummallista, mutta totta.
Parikymppisenä matkasin ensimmäisen kerran Velkualle. Kävin pappilassa ja kirkossa. Oli kevät. Jäät olivat lähteneet. Oli kaunista, se kaikki oli pelkästään kaunista. Sen jälkeen olen käynyt siellä usein ja tiennyt aina myös jotain enemmän.
Jonakin sunnuntaina pakkaan perheeni autoon ja ajan Velkuan kirkkoon. Istun penkkiin ja kuvittelen ympärilleni sen kaiken. Ja kerron lapsille, sillä näitä kertomuksia he rakastavat. Ihan niin kuin minäkin Jäätä. Niin totta ne ovat.
…
Moni kirjabloggari on lukenut Jään, mutta lukekaapa, mitä Jenni S. kertoo kirjasta.
