Luukku 13: Mitä tuli luvattua?
Pappi vihitään virkaansa juhlallisesti. Meri-Anna bloggarillamme tämä on edessä sunnuntaina. Upea juttu! Omasta juhlastani on jo 8+ vuotta. Silloin otsani olisi ollut kirkkaampi vastaamaan tähän.
Olen suhtautunut lupauksiin aina jotenkin hirveän vakavasti. 7-vuotiaana kirjoitin päiväkirjani takalehdille rasteja ystävien nimien perään otsikolla: pettänyt. Jos oli luvannut leikkiä, eikä leikkinyt, ei pitänyt lupaustaan ja oli petturi.
Pappisvihkimykseen sisältyy lupaus, joka on aika HC-kamaa, jos sitä tarkemmin katsoo. Luvataan Jumalan edessä pysyä Pyhässä sanassa ja kirkon tunnustuksessa ja palvella alttiisti. Kaikki tämä niin, että siitä voi vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Vihkimykseen kuuluu myös kasteelta ja häistä tuttuja tahdon – kysymyksiä, nämä koskevat uskossa ja tunnustuksessa pysymistä ja esimerkkinä elämistä.
Kirkasotsaisempi minä näki tuossa aika paljon vaatimusta ja pienuutta: enhän minä pysty ja apua! Mielessäni lupaus sisälsi varmasti myös toiveen, että vihkimys tekisi ihmeellisesti paremmaksi.
Tämä ryppyotsaisempi minä näkee asian jo onneksi toisin: uskossa, Sanassa tai esimerkillisyydessä pysyminen ei tarkoita, että minulle olisi annettu matkaan loputon lista: pysyin Ausbergin tunnustuksen kohdassa XII -check! Pikemminkin minulle annettin mukaan siunaus. Sanat siitä, että Jeesuksen kuorma on kevyt. Raamattu tutkittavaksi. Ympärille ihmisiä, joiden tehtävä on rukoilla puolestani.
Ei vastuuta noista lupauksista voi silti sivuttaa. Tärkeä hetki elämässä voi olla se, että palaa niihin asioihin mitä on eri yhteyksissä luvannut. Myöntää itselleen, ettei ole pystynyt pysymään lupauksessaan, jos niin on asia. Pyytää anteeksi. Tehdä paremmin – Jumala siinä auttakoon (näin päättyy myös pappislupaus).
Lucia pysyi lupauksessaan, eikä suostunut naimisiin. Kova mimmi.
