Anna meille paukapäille luovaa mieltä

pina.jpg

Olin teologian opintoihin kuuluvassa työpajassa, jonka veti teatteriohjaaja Antti Sevanto. Hän sanoi, että uskon ja taiteen suhde on siksi ristiriitainen, että edellinen katsoo tulevaan ja jälkimmäinen menneeseen, alkukirkkoon, juurilleen. Ajatus pitää varmasti paikkansa etenkin kirkon ja uuden taiteen suhteen. Tästä vaikeasta ja tunteita herättävästä uskon ja taiteen kohtaamisesta saimme esimerkin jo työpajan aikana. Yksi osallistujista lähti huutaen ja ovia paukuttaen pois tilaisuudesta. Hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan tanssin tai teatterin tuomisesta kirkkoon. Sevanto suhtautui tyynesti nuorukaisen purkaukseen. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta.

(Anna Hyvä Jumala, minulle kärsivällisyyttä kaikkien paukapäiden kanssa, erityisesti oman paukapäisen pääni kanssa.)

Sevanto kertoi taiteilijoista, jotka olivat kokeneet, että heidän on valittava taiteen ja uskon, taiteilijana ja uskovaisena olon, välillä. Äkkiseltään tämä kuulosti uskomattomalta. Ei kai luova Jumala voi haluta meiltä luovuuden tukahduttamista?

Kuitenkin, kun pysähdyn ajattelemaan omaa lähipiiriäni, huomaan tuntevani useita ihmisiä, jotka ovat kieltäytyneet jatkamasta taiteen tekemistä, jotta eivät menettäisi paitsi uskoaan, niin ennen kaikkea uskovien ihmisten tukea ja sosiaalista verkostoaan. He ovat rajoittaneet omaa ilmaisuaan tai opiskelleet aineensa opettajaksi, vaikka oma intohimo olisi ollut olla tuottava taiteilija, jotta heidät tunnustettaisiin uskoviksi ihmisiksi.

Taide kurottaa näkymättömiin, jota ei vielä nähdä. Minun mielessäni se vertautuu uskoon, sillä eikö uskokin kurota kohti abstraktiota, vielä hahmotonta, joka kerran nähdään kasvoista kasvoihin. Minulle usko ja taide eivät liiku vastakkaisiin suuntiin mieleni avaruudessa. Usko ammentaa menneestä, mutta elää tässä hetkessä kohti tulevaa. Samoin taide tuntee historiansa, näyttää sen sekoittuneena nykyhetkeen aukoen samalla ikkunoita muihin mahdollisiin, ei vielä läsnäoleviin maailmoihin.

 

http://www.youtube.com/watch?v=6ozwiEy20Iw&feature=youtu.be

 

Eri taidemuodot ovat työväline, joita voi käyttää oikein tai väärin, oikean tai väärän puolustamiseen. Ei taide, ei edes esittävä taide, ole olemuksellisesti pahaa, totesi Sevanto työpajassamme. Se voi palvella hyvää kuten yllä olevassa videossa, jossa pieni tyttö tanssii, tanssii, tanssii. Videon tyttö haluaa aina tanssia ilmoille kaikki tunteensa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Tyttö hukkaa usein sanoja, muttei koskaan liikkeensä kieltä.   

(Anna Hyvä Jumala, meille kaikille paukapäille luovaa mieltä hyväksyä ja uteliaasti tunnustella omaan kokemusmaailmaamme ja mukavuusalueeseemme kuulumattomia asioita. Näytä ne moninaiset mahdollisuudet, miten me voimme uskoa sinuun ja kertoa siitä asiasta, Siitä Asiasta.)

Kuva: Rain Dance, Wim Wenders

– Mirka Maaria

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

Ulkoistettu paha

lunta_26.10.jpg

Se tavallinen tarina. Mies rakastuu naiseen, löytää hänestä sielunkumppanin. He muuttavat yhteen ja ovat onnellisia. Elämä hymyilee.

Vain yksi ei enää hymyile. Äiti.

Hän on  heti nähnyt, ettei nainen ole sopiva pojalle. Kukapa olisi. Mutta tämä ei ainakaan. Jokin naisessa on pielessä.

Ja niin alkaa mustaan kirjaan kirjaamisen aika. Siitä päivästä alkaen kun hän muuttui anopiksi, hänen huomionsa on muuttunut. Hän todella huomaa kaiken sen, miltä poika on tuntunut sulkevan silmänsä. Vaatekasat tuoleilla, liian  täyttyneen roskiksen, maksamattomat laskut pöydällä, poikansa väsymyksen.  Ja varsinkin väärän puoluekannan, maailmankatsomuksen ja mikä tulehduttavinta: väärän tavan olla äiti.

Takaa-ajo on alkanut. Hän saa puolelleen myös miehensä. Sen ennen niin lupsakan appiukon, joka nautti nuorten seurasta ja tuoreista keskusteluista. Mutta anoppi pakottaa valitsemaan puolen.

Kun miniä väsyy koliikkivauvaan ja sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, se on osoitus siitä, että nainen on väärässä. Väärä. Hän itse ei sortunut moisiin heikkouksiin. Mikä näitä nykynaisia riivaa?  

Oma rakas pikkupoika on pelastettava pahan noidan kynsistä.

Ja hän anoppi hoitaa pientä pojan poikaa paremmin kuin äitinsä. Niin äitihän on sairastunut. Muka. Laiskuutta se on.  Hän itse sentään on ennenkin kasvattanut poikia. Sen taidon hän osaa. Paremmin. Samalla kun hän on pojan perheessä ”auttamassa”,  hän muistaa mainita pojan entisestä tyttöystävästä, johon oli pitkästä aikaa törmännyt. Niin oli mukava tavata. Tyttöystävä oli aina niin  reipas, iloinen ja käytännöllinen. Aivan erilainen kuin tämä väärä nainen.

Sinä aamuna satoi lunta. Nainen pakkasi tavaransa ja pienen poikansa. Matkusti pohjoiseen oman sukunsa luokse. Nainen jaksoi anoppia kymmenen vuotta. Haki itselleen apuakin. Mutta mies valitsi lopulta kuitenkin äitinsä.  Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Valkoisessa lumessa näkyivät kahdet askeleet. Pienet ja isot.

Pian valkoinen muuttuisi harmaaksi, ehkäpä jopa mustaksi. Se valkoisen alta tuleva musta on miniän syytä, oli aina ollut.

Anopilla ei ollut osaa ei arpaa siihen, ettei väärä nainen jaksanut. Siihen mustaan maailmaan valkoisen alla.  Hänen oma maailmansa on valkoinen vastasatanut lumi. Ainakin nyt taas  kun miniä ei enää ole sitä häiritsemässä.   Niin hän uskoo ja uskottelee. Ja muistelee niitä hetkiä, kuinka miniä sai raivareita. Uudestaan ja uudestaan hän ne muistaa ja sulkee muistoillaan omantuntonsa äänen.Kyllä hän teki ihan oikein, että jätti mokoman omaan rauhaansa ja puhui pojalleen järkeä.

Sitten poika tapaa uuden naisen, rakastuu, muuttaa yhteen. Löytää sielunkumppanin tai kumppanin ainakin.  On omasta mielestään onnellinen. Hetken tuo Uusi on hyvä. Mutta pian paljastuu Äidille totuus. Taas.

Miten ihmeessä näin ihanan naisen poika valitsee aina väärin? Sitä Äiti ei voi ymmärtää.

Hänhän on tehnyt aina kaikkensa.

Niin helppoa on ulkoistaa paha pois itsestä. Se käy usein aivan luonnostaan.

————————

Vuorisaarnassa se on hyvin sanottu:  ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?  Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi?  Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli