Kiviä ihmissuhteissa
Kesäpaikkamme lähellä on autiotalo. Muuten suora mökkitie tekee talon kohdalla ison mutkan ja kiertää pihapiirin. Mutka ei ole siinä tietenkään sen vuoksi, että talo on autio. Mutta se on tehnyt pihapiiristä vielä erityisemmän.
Muistan talon jo lapsuudesta. Pihapiirissä oli paljon isoja puita. Yhdestä puusta roikkui pitkä keinu.
Tätini kertoi minulle usein paikan tarinaa. Talo oli ollut koti, sitten siitä oli tullut kesäpaikka. Mutta enää siellä ei voinut olla. Talon isä oli kuollut, äiti ja poika olivat riitautuneet. Poika oli käynyt laittamassa savupiippuun kiviä, niin ettei taloa saanut lämmitettyä. – Ajattele, äiti ei voinut enää koskaan tulla tänne kauniiseen niemeen, minulle kerrottiin. Totta tai ei, kertomus teki minuun aina suuren vaikutuksen. Mutta teki myös surulliseksi. En uskaltanut mennä pihapiiriin, vaikka keinua olisi tehnyt mieli kokeilla. Kun lapsena ja vähän isomapanakin hain postia maantien varresta, juoksin tämän pimeän mutkan ohi.
Omat lapseni ovat olleet minua rohkeampia. Olen kertonut heille tarinan, monta kertaa. Heille pihapiiristä tuli Ruusujen sodan keskuspaikka. Ehkä muistatte Eva-Lotan, Kallen, Andersin ja muut Astrid Lindgrenin kirjoista.
Talolle lähtiessään pieni poikani on monta kertaa katsonut minua tarkasti ja kysynyt: ”Äiti, voiko ihmiselle käydä niin?”
Lueskelen Samoan heimopäällikkö Tuiaviin kirjoittamaksi väitettyä kulttiteosta 