Ei se Jumala mutta sen fanit…

ive-got-nothing-against-god-sign.jpgMinä en ole oikein millään tavalla uskonnollisesti kasvatettu. Perheessä meillä jätettiin ne jutut arvellakseni koulun vastuulle, koulussa meillä oli opettajana tympeä papin rouva, joka veisautti virsiä joka väliin omaa hartauttaan fiilistellen.

Pari kertaa erehdyin kyseenalaistamaan Jumalan olemassa oloa tai jotain virressä mainittua, 10-vuotiaan mieleen järjetöntä vanhakielistä lätinää, ja siitähän seurasi papin rouvan päässä kaaos. Ymmärsin, että hänestä ei olisi vastaamaan minun pohdintoihini ilman, että hänen oma maailmankuvansa järkkyy siinä määrin, että hän päätyy pöpilään.

Rippikouluun astelin kovalla kapinamielellä. Ei kukaan siihenkään asti ollut vastannut asiallisesti kysymyksiini, joten ei ollut mitään syytä olettaa, että asia olisi yhtään toisin rippikoulussa. Mutta jotain minussa ei oltu vielä surkean koulu-uskonnonopetuksen ja indoktrinaation taholta turmeltu. Nimittäin juuri sitä kapinahenkeä, jolla rippileirille lähdin, halua edelleen kysyä ja vaatia asiallisia vastauksia. ”Koska se vaan on niin”, ei ole ikinä riittänyt minulle.

Leirillä minä sitten tivasin rippipapilta ja vaadin vääntämään rautalangasta, että millä v***n (niin, olin 15-vuotias) logiikalla yhden kuolema pelastaa kaikki. Siinä nyt ei vaan ole mitään järkeä. Enkä minä siihen järkeä silloinkaan saanut, mutta sain asiallisia vastauksia, minulle ei tuohduttu asian kyseenalaistamisesta, minun kysymykseni otettiin vakavasti ja siihen vastattiin niin kuin tasavertaiselle keskustelukumppanille vastataan hänen tietouttaan, ymmärrystään, ikäänsä vähättelemättä. Rippipappi keskusteli asiasta kanssani tunnin (mahtoi olla puuduttavaa rippikoulukavereille, sori vaan, taisin olla joukon ainoa tuleva teologi :). Siinä kirkko ja kristinusko todennäköisesti pelasti itsensä minun antipatialtani.

En minä edelleekään itseäni kovin uskonnollisena ja hengellisenä ihmisenä pidä. Pelastusoppiakin yhä pureskelen, tuntuu hankalalta niellä. Olen edelleen se asioista kiinnostunut, kristitty-wannabe. Ja siitä voi kiittää niitä kirkkoa tai kristinuskoa edustaneita ihmisiä, jotka olivat valmiita keskustelemaan, eivät kertomaan, miten asiat ovat. Olen itseni tähden iloinen, että tiedonjanoni ja uteliaisuuteni ei sammunut pienimielisten ihmisten takia. Niin suuri on ihmisen osa, että sillä voi tappaa tai tukea toisen kiinnostusta.

Teologisessa tiedekunnassa tutustuin satoihin ihmisiin, jotka nyt ovat pappeja, uskonnonopettajia ja muita uskontoasiantuntijoita. Vailla huolen häivää tunkisin mukulani heidän uskonnolliseen kasvatukseensa. Ajat ja tavat ovat toiset.

 

Näitä pohdintoja käytiin myös palstan ihka ensimmäisessä kirjoituksessa.

Suhteet Oma elämä Suosittelen Työ

Taizé Helsinki 2012

Helsingissä on kuluneena viikonloppuna vietetty kansainvälistä Taizé-tapahtumaa. Mukana oli Taizén veljiä sekä nuoria Pohjoismaista, Venäjältä ja Baltian maista. Myös meidän työyhteisömme suuntasi Helsinkiin virkistäytymään, kokemaan ja lepäämään. Osallistuimme rukoushetkiin tuomiokirkossa ja Uspenskin katedraalissa. Rukoilimme, istuimme hiljaa ja lauloimme yksinkertaisia ja lyhyitä rukouslaululuja, joita toistettiin monta kertaa, jotta laulun sanoman ehtisi ymmärtää. Sillä se joka laulaa rukoilee kahdesti.

384567_10151254844832783_1968953156_n1.jpg

Taizé on Ranskassa sijaitseva ekumeeninen yhteisö, joka perustettiin 1940-luvulla. Yhteisöön kuuluu noin sata veljeä, jotka ovat sitoutuneet yhteisöelämään, yksinkertaiseen elämäntapaan ja naimattomuuteen. Mutta yhteisö on paljon enemmän; sen järjestämissä tapahtumissa vierailee vuosittain satojatuhansia ihmisiä. Moni etsivä on löytänyt sieltä hengellisen kotinsa, yhteisöllisyyttä kaipaava oman yhteisönsä tai omassa uskonyhteisössään ahtaalle joutunut lepoa.

taize_1.jpg

Suomeen Taizèn toi Anna-Maija Raittila, vastikään edesmennyt monen suomalaisen kristityn hengellinen äiti, kirjailija ja runoilija. Anna-Maija kertoo tiestään Taizéen kirjassaan Kotipiha kulkee mukana. Se on jostain syystä minulle tärkein hänen kirjoistaan. Ehkä siksi, että hän siinä niin paljaasti kuvataan ihmisen jatkuvaa kaipausta Jumalan, luojansa yhteyteen. Ehkä siksi, että hän ylipäätään kuvaa sitä, mitä hengellinen matkanteko on. Ehkä siksi, että Anna-Maijan lapsuuden ja nuoruuden uskonnollisuus oli juuri sitä samaa, missä itsekin olen saanut kasvaa.

taize_2.jpgAnna-Maijan matkakertomus päättyy Taizéen. En tiedä, varmasti senkin jälkeen tuli vielä jotakin, mutta jonkinlainen käänne se taisi hänelle olla. Keväällä 1971 monien vaiheiden jälkeen hän löysi tiensä Itä-Ranskan Burgundiin, tuhatvuotisten luostarien ja pienten kyläkirkkojen maisemaan. Paikkaan, joka ei ollutkaan ”ekumeniaa harrastava protestanttinen veljesyhteisö” – vaan suuri Sovituksen kirkko, jonka lattialla rukoili nuoria kaikista maanosista.
taize_5.jpg
Siihen aika moni nuori eripuolilla Eurooppaa oli uupunut laitoskirkkoonsa, vaikkei niistä aikonutkaan luopua. Anna-Maija taas itse oli oman hengellisen yhteisönsä kipeiden vääntöjen väsyttämä. Häntä ja heitä kiinnosti ”suora toiminta, suorasukainen kärsivien keskelle meneminen”. Taustalla tai kirkkokunnalla ei ollut väliä, monella ei ollut taustaa lainkaan.

taize_3.jpg

Luulen ymmärtäväni, ajattelin, kun istuin perjantaina Helsingissä tuomiokirkossa ja kuuntelin laulua, rukousta ja puhetta. Se kaikki kosketti syvältä, jokin jossakin liikahti. Viihdyin. Sellaista kai voi myös olla luottamuksen pyhiinvaellus, Mirka?

Minulle luottamus on uskaltautumista.
Anna-Maijan sanoin:

”Kristus, sinun kanssasi me lähdemme,
keveälle matkalle,
levottomuudesta kohti luottamusta.”

Keveälle matkalle, ajattele!

Hyvinvointi Hyvä olo Matkat Uutiset ja yhteiskunta