Puhuin viikonloppuna akvarellimaalauksesta. Puhuttiin enimmäkseen väreistä.
Palettia ei pidä pestä koskaan, sillä siihen kertyy ne värisekoitukset, jotka alkaa oppia, tuntea ja ymmärtää. Kun varjostaa väriin kannattaa sekoittaa tummuutta samalta paletilta, ei näytä sitten raja luonnottomalta valon ja varjon välillä.
Me puhuttiiin väreistä. Me puhuttiin enimmäkseen elämästä.
Olin kesälomamatkalla.
Roomassa.
Kuljin katuja vailla päämäärää. Istuin kuppiloissa. Istuin kattoterassilla. Poikkeisin hämyisiin ja viileisiin kirkkoihin. Katsoin ihmisiä. Tunsin erilaisen lämmön ihollani, kuin koko kesänä Suomessa. Nautin.
Ja mietin.
”Minä näen nuo maailmankaikkeuden kammottavat avaruudet, jotka sulkevat minut sisäänsä, ja havaitsen olevani kiinnitettynä yhteen tämän valtaisan ulottuvuuden kolkkaan, tietämättä miksi minut on sijoitettu mieluummin näille tienoin kuin johonkin muualle, tai miksi se vähäinen aika joka minulle on suotu elettäväksi osoitetaan minulle mieluummin tähän kuin johonkin toiseen pisteeseen koko siinä iankaikkisuudessa joka on edeltänyt minua tai siinä joka tulee jälkeeni.”
Vaikka tässä on oikein hyvä, niin miksi? Ja miten?
