Sovimme muiden kirjoittajien kanssa, että tällä viikolla kirjoitamme kukin vuorollamme oman hengellisen elämäkerran. Minä en ole kasvanut minkään herätysliikkeen piirissä, niin kuin Juudit eilisessä tekstissään omaa lapsuuttaan muisteli. Kasvoin kodissa, jossa käytiin joulukirkossa ja luettiin iltarukous. Äiti oli keksinyt iltarukouksen itse. Harmittaa, että olen unohtanut miten se meni. Lopussa Jeesus siunasi Nannaa ja minun toivomuksestani myös pupuja ja oravia.
Mummolassa luettiin perinteinen levolle laske luojani -iltarukous. Se pelotti minua. Mummolan kamarissa tuijottelin kattoon ja olin varma, että minä kuulun niihin, jotka eivät saa aamulla nousta sijaltaan. Mummo oli uskovainen sanan vakavassa merkityksessä. Kaikki oli kiellettyä. Ennen mummolaan menoa aina autossa muistutettiin erityissäännöistä, jotka ovat mummolassa voimassa.
Seurakunnan toiminnassa en ole ennen työtäni seurakunnassa ollut mukana lukuun ottamatta kerhoa, jossa kävin 3-4 vuotiaana. Näillä meriiteillä ei enää pääsisi papiksi. Nykyään papilla tulee olla näyttöä aktiivisuudesta seurakunnassa. Siellä seurakunnan iltapäiväkerhossa jouduin oven taakse häpeämään. Olin hokenut liikaa sanaa kakka.
Ala-asteen ensimmäisellä luokalla leikin välitunnilla ystävieni kanssa Jeesusta, Mariaa ja aasia. Opettaja soitti illalla kotiin ja sanoi, että olen koulupäivän aikana syyllistynyt Jumalan pilkkaan. Äiti sanoi, että jatkossa pitäisi leikkiä Jeesusta kotona. Yläasteella oli viikko, kun en uskonut Jumalaan. Joku sanoi, että Jumalaa ei voi olla, koska maailmassa on kärsimystä ja Jumalan pitäisi olla hyvä ja kaikkivoipa. Tätä pähkäiltyäni oli viikon verran ateisti.
Muutoin olen uskonut Jumalaan aina. Silloinkin, kun olen epäillyt Jumalan olemassaoloa ja ollut jopa melko varma, että Jumalaa ei ole, olen kuitenkin puhunut Hänelle. Kysellyt miksei hänestä kuulu mitään. Kerran opiskeluaikana eksyin mentyäni väärään bussiin. En tuntenut seutua kovin hyvin. Oli yöaika ja ei olut ketään keltä kysyä tietä. Hätäännyin ja rukoilin, että Jumala näyttäisi minulle tien kotiin. Siinä hetkessä näin kuinka etäämmällä Paavalin kirkon ristin valot syttyivät. Asuin kirkon vieressä.
Vuosia sitten oli suhteessa pahan miehen kanssa. Kun hän oli vihdoin mennyt elämästäni istuin sängylläni yöllä, raavin sääreni verille ja hoin Isä meidän -rukousta niin monta kertaa perä jälkeen, että lopulta nukahdin. Myöhemmin keväällä tapasin aviomieheni ja se on Jumalan suurin siunaus elämässäni.
Minä uskon Jumalaan, koska en voi olla uskomattakaan. En kestä maailmaa, jossa ei ole Jumalaa. Sillä jos Jumalan ottaa pois, maailma on edelleen tämä sama kärsimyksen maailma, ilman mahdollisuutta taivaaseen.
En muista milloin kävin viimeksi vapaa-ajallani kirkossa. Taisi olla marraskuussa. Sanotaan, että ihminen tarvitsee seurakuntayhteyden, että hänen uskonsa vahvistuisi. Seurakunnan sananmukainen määritelmä tarkoittaa uskovien yhteistä kokoontumista. Minä kokoonnuin seurakunnan kanssa viimeksi eilen. Näin ystäviäni, jaoimme arkisia asioita, nauroimme ja uskoni vahvistui. Miksi minä olen pappi? Tutkimattomat ovat Herran tiet, minutkin hän kutsui nimeltä palvelijakseen.
Nanna H.
Kuva: Minä kastemekossani äidin ja isän sängyllä. Isoveli ihmettelee taustalla.
