Tuttavani halvaantui. Sen jälkeen olen kävellessäni tuijotellut jalkojani. Tuossa ne viipottavat. Jalat. En ole miettinyt kuitenkaan käsiäni. En ole ajatellut, että onpa kelvot kädet nuo minun käteni. Sillä miksi minä niistä kiittäisin, kun en osaa juuri nyt tulla niistä tietoisiksi.

Lapsena voileipä maistui kylässä aina paremmalle kuin kotona. Vaikka leipä olisi ollut samaa hiivaleipää kuin kotona ja vaikka leivän päällä olisi loikoillut sama pallojuustosiivu kuin kotonakin. Ja jos iltahämärissä kävelee mukavassa kaupunginosassa ihmisten kotien ohi ja ulkoa näkee valaistuihin keittiöihin ja olohuoneisiin, niin silloin aina ajattelee, että voi, onpa mukava koti. Jos minä asuisin tuollaisessa talossa niin olisipa varmasti mieluisaa.

Miten pääsisi käymään naapurin pihamaalla hetken verran, että näkisi oman nurmikkonsa ja sen kuinka vihreää se itse asiassa on? Lehdissä on välillä kertomuksia ihmisistä, jotka kertovat siitä kuinka he ovat oppineet näkemään oman elämänsä arvon. Ennen sitä on yleensä käyty lähellä kuolemaa tai menetetty jotakin suurta. Miksi tyytyväisyyden pitää aina versoa menetyksen pelosta?

Tarkkailen toisissa ihmisissä välillä sitä, mitä kaipaan itselleni, piirteitä luonteessa, ulkonäössä tai taidoissa. Ja onhan se parempi niin kuin ajatella, että mitäköhän muut mahtavat minussa salaa kadehtia.

Mutta ei tarvitse olla mitään erityistä eikä kadehdittavaa. Ei tarvitse olla erinomainen. Kun osaisi nähdä, että tässä on hyvä jalka ja tässä hyvä käsi ja tässä on aivan tavallinen tyttö, jonka Jumala piirsi.

Tuttavani joka halvaantui osaa ommella todella hienoja käsitöitä. Siihen ei jalkoja tarvita.