Minun kesääni on kuulunut lähes joka kesä hengelliset kesäjuhlat, suviseurat. Lapsena suviseurat oli maanpäällinen paratiisi. Auringon paisetta, jäätelöä mielin määrin, serkkuja ja kavereita aamusta iltaan, ja vieläpä useamman päivän.
Edelleen kun suviseuroihin menee, se on elämys. Oikeastaan voisi sanoa, että se on vahva ruumiillinen kokemus. Väen paljous, ulkoilma, kaiuttimista taukoamattomasti kuuluvat laulut ja puheet. Tunnelma ja sen rytmi menee selkäytimeen asti. Sen tuntee.
Aikuisena huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin kuin lapsena. Eilen kuljeskelin seurakentällä ja katselin ihmisiä. Heidän kasvojaan, olemustaan ja tapaansa olla. Minua vastaan kulki seurakentällä koko elämän kirjo. Lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia. Iloisia ja surullisia. Yksinäisiä ja isossa porukassa viihtyviä. Onnellisia ja ahdistuneita. Väsyneitä ja valppaita. Näiden ihmiset kasvot ja elämänkokemukset olivat paljon moninaisempia, kuin miltä se kaikki ensinäkemältä näyttää. Ja hyvä niin.
Valmistauduin suvijuhlille lasten riemuun yhtyen, mutta myös monenlaisia tunteita läpikäyden. Kyselin mielessäni minkähänlainen on oma polkuni seurakentällä tänä kesänä. Millaisia ihmisiä kohtaan. Näenkö ympärilläni armoa ja iloa, vai pelkoa ja torjuntaa. Koenko lepoa. Saanko olla totta.
Näin ystäviä, viihdyin. Näin kipua ja suuttumusta, ja tunsin surua. Koin hengellisten kesäjuhlien syvintä olemusta, kun istuin isossa teltassa ehtoollismessussa ja yhdyin lukemattomien muiden kanssa lauluun: ”Tässä se köyhä matkamies saa hetken levätä ja virvoitella itseään taivahan leivällä…”
Monelle suomalaiselle hengellisten kesäjuhlien tunnelma ja kaikki se oleminen on sellaista sielun ja ruumiin syvähoitoa.
Yön pimeinä tunteina ajelimme kotiin. Väsyneinä, mutta myös jotakin hyvää mukana kantaen.
Aamulla vietimme konfirmaatiomessua Liedon kirkossa, ja sain taas olla keskellä nuoria ihmisiä, elämän kauneutta, iloa ja juhlan tuntua. Siunaten saattelimme näitä nuoria ja meistä jokaista matkaan.
Kuvat: Suviseurojen Kuvapalvelu
