Tämä on aina yhtä mykistävä tunne, ja taas sain sen kokea.

Pitkän talven jälkeen alkaa vihdoin ja lopulta loma ja vapaat. Ensin väsyneenä miettii, että jaksaako liikuttaa itseään yhtään mihinkään, vai kaataisiko itsensä sittenkin vain sängyn pohjalle. Jostakin saa kuitenkin voimaa kerätä kimpsut ja kampsut kasaan. Yrittää muistaa kaiken, mitä vielä pitikään muistaa. Ja lopulta sulloo perheen ja tavarat autoon ja istuu siellä pitkään. Niin pitkään, että alkaa unohtaa. Matkalla vielä kirjoittaa jonkun sähköpostin, mutta ei montaa enää. Asia asialta pää tyhjenee, töissä kohdatut ihmiset etääntyvät, keskeneräiset asiat menettävät merkitystään. Ja kohta ei ole enää mitään.

Edessä on talven jäljiltä kylmän kostea mökki. Autossa vielä miettii, että onko tässä yhtään mitään järkeä. Maailmassa on niin monta ihanaa paikkaa. Ja kesällähän kaupunki on parhaimmillaan. Mutta joku minussa sanoo, että tämä on juuri nyt oikea suunta.

Kun polku on saatu raivattua pihaan, viileisiin peittoihin on laitettu puhtaat lakanat ja jääkaappi täytetty, suuntaamme saunaan. Ranta raikuu ja kylmä vesi hoitaa vuorollaan lapsia ja aikuisia.  Istumme kuistilla kylki kyljessä tyttäreni kanssa ja hörpimme saunajuomaa. Ajattelen, että tässä on kaikki. Ihan kaikki. Minun pikkuruinen plänttini maailman kaikkeudessa.

Lopulta tienoo hiljenee. Ruumis on raukea ja mieli tyhjä. Raskaan talven hyvät ja pahat on huuhdottu kylmään veteen. Sen jälkeen sauna on uudelleen lämmittänyt kaiken. Herättänyt eloon jälleen. Tässä hetkessä on aina jotain yhtä pyhää.