Isäni kertoi minulle joitakin vuosia sitten nähneensä unen, jossa hän oli omasta mielestään taivaassa. Unessa hän oli pyöräillyt äitini kanssa Saksan maaseudulla. Oli ollut kaunis kesäpäivä. Unen maassa vanhempani olivat pysähtyneet syömään isäni mukaan tasokkaita eväsleipiä kiven päälle ja leivät oli kääritty perinteisesti voipaperiin. Eväspaikan vieressä oli ollut työmiehiä kunnostamassa vanhaa latoa ja sujuvalla saksalla isäni oli unessa kysellyt miten työ etenee. Minä ja veljeni emme olleet unessa mukana, mutta isäni sanoi, että hänellä oli ollut vahva tunto siitä, että me olemme olemassa.

Isäni tuntien huomaan kuinka hänen unensa täyttyy asioista joita hän elämässään arvostaa. Ne ovat hänen vaimonsa eli äitini, puutöiden tekeminen, hyvä ruoka ja kauniit maisemat. Jos elämän loputtua olisi tuollaista, se olisi hänelle todella taivas.

Veljeni on sanonut, ettei usko mitään taivasta olevankaan. Minulla on ajatukset taivaasta niin kuin lapsilla. Toivoisin, että voisin olla siellä perheeni, ystävieni ja puolisoni kanssa. Jos nyt ei kuitenkaan saksan maaseudulla, mutta vaikka istumassa iltaa pitkän pöydän ääressä hyvässä ravintolassa Berliinissä.

Aiemmassa blogissani toivoin, että koiratkin voisivat tulla taivaaseen. Minulla on tuttuja jotka inhoavat koiria. Heidän taivaansa on varmasti koiravapaa. Olen usein miettinyt, että miten kummalla tavalla Jumala oikein meinaa järjestää asiat niin, että taivaassa olisi kaikilla mukavat oltavat. Ja tiedän, että niin moni tahtoisi sanoa minulle, että mietin asiat liian konkreettisesti. Mutta kun seisoo jonkun ihmisen arkun päässä häntä siunaamassa hautaan, tuntuu helpottavalta ajatella, että nyt on tämäkin vainaja jossain ystäviensä kanssa puhumassa sujuvasti saksaa.