Tämä niiiin puhutteli mua! Usein tuntuu, että ympärillä leijuu samanlaisuuden vaade, kun valtavirrasta poikkeavista asioista – olkoon se pukeutuminen, ruokavalio, uskonto, imetystottumus, seksuaalinen suuntautuminen, tukan väri, ihammikävaa – tulee taivastelun aihe. ”Kerjää huomiota”, ”varmaan joku lapsuudentrauma” ja aina luotettava lapsikortti: ”Miten toi vaikuttaa lapsiinkin”.

Miksi niin usein ensimmäinen reaktio on kauhistelu ja taivastelu – ja en ole tässä itse aina pekkaa pahempi – miksei avoin mielenkiinto: ”Ai noinkin voi tehdä”, ”kiva, tollastakin on”, ”jännää”, ”kerro lisää”?

Kuinka moni mahtaa pukeutua samanlaisuuden viittaan (viitta tosin on aika erikoinen vaate – vai olenko pudonnut muodin huipulta, kertokaa muotibloggarit!) astuessaan ulos ylhäisestä yksinäisyydestään, vain siksi että ei jaksa sitä taivastelua ja paheksuntaa? Ja millaiset persoonallisuudet ja voimavarat sieltä aukenisivat, kun kaikki uskaltaisivat olla omia itsejään, juuri niin ”outoja” kuin ovat? Outoja lainausmerkeissä, koska koko outous ja samanlaisuus ovat harhaa. Kukaan meistä ei ole ja kaikki ovat samanlaisia ja outoja.

Enemmistön hyväksynnän saa varmasti olemalla mahdollisimman näkymätön, mutta kuka rakastaa sinua, jos sinä on piilossa viitan alla? Jumala hyväksyy ja rakastaa, vaikkei olisi yhtään mitään tai mitä tahansa, mutta uskon, että hän toivoisi ihmisten olevan omia outoja itsejään, koska haluaisi nähdä ihmisen onnellisena, toisten ihmisten persoonallisena, erilaisena itsenään rakastamana.

Niin ja se lapsikortti. Millaisen mallin ne lapsetkin saisivat, jos ihmiset ympärillä olisivat rohkeasti juuri niin ihania, outoja itsejään kuin ovat ja hyväksyisivät muissa ihmisissä saman? Jösses, se kyllä olisi outoa.

P.S. Nyt jäin miettimään sitä viittaa! Mitähän työkaverit sanoisivat, jos tulisin viitta päällä töihin? ”Kiva, tollastakin on!” 😉