Luukku 18: Ketä kiinnostaa taivas?
Sen, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, haluaisin jättää Jumalalle. Helvetistä monilla on paljon kokemuksia, loputtomasta köyhyydestä, väkivallasta, sairauksista, you name it. Taivaasta vähemmän, mutta pilkahduksia siitäkin onneksi löytyy.
Taivas on toivon symboli. Ja toivo on se, joka kiinnostaa ja pitää meistä monia hengissä.
Yhdessä hetkessä voit vaeltaa sateisella kadulla Helsingissä loputtoman työlistan kanssa ja kaikki tuntuu siltä, ettei mikään enää koskaan järjesty. Mutta 12 tunnin päästä siitä istutkin pariisilaisella klubilla kuuntelemassa hymyillen ja hyvässä seurassa argentiinalaista kansanmusiikkia. Minulle kävi niin eilen. Sitä ei tapahdu monesti elämässä, eri muodoissa toivottavasti valtaosalle kuitenkin.
Tuo on minun mielessäni taivaskokemus: askeleet näyttivät muuttumattoman synkiltä, mutta yhdessä hetkessä kaikki olikin aivan toisin. Isoin siirtymä tapahtuukin usein sisäisessä elämässä – asiat asettuvat ihmeellisellä tavalla paikoilleen, päätös varmistuu mielessä, ahdistuksen sijaan huomaa kiittävänsä, yksinäisyys lakkaa ahdistamasta ilman, että mikään oikeasti muuttuu.
Taivasajatuksessa hienoa on nimenomaan se, ettei siitä voi etukäteen tietää. Sen täytyy olla jotain, mitä me emme ihmistermein ja -ajatuksin pysty lainkaan tavoittamaan. Mutta jos pystyy roikkumaan siinä toivossa, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi (vaikkapa teinisynnytys epämääräisissä oloissa jouluna, kuolemantuomio ja ristiinnaulitseminen ja ehkä jopa minun elämäni asiat) niin siinä on uskon ja taivaan salaisuus.
Taivaasta kysyi eräs vierailija, haluten tietää kirkon opista koskien taivasta ja helvettiä. Siihen en nyt sitten vastannut, mutta palataan asiaan!
Terkkuja Pariisista!
Minna J.
