Pienet vai suuret häät?
Ennen häitämme stressasimme koristeista ja saimme keskenämme riidan aikaiseksi siitä, tarjotaanko vieraille vaaleanpunaista kuohuviiniä vai sitä perinteistä kuohuviinin väristä.
Seurojentalojen pöytiä käänneltiin ja väänneltiin ja appiukkoni totesi ulos tuulettumaan mennessään, että nyt täällä on liian monta opettajaa päättämässä, hän ei enää jaksa.
Viimeisen kerran puhuessani puhelimessa äitini kanssa, riitelimme siitä, minkälaisen hääpuvun minä saan ostaa. Vanhempani maksoivat häistämme puolet ja mahdollisimman halvalla piti äidin mielestä tietenkin päästä. Minua suututti ja päätin puhelun aikana, että jos joskus saan tyttären, hän saa mennä naimisiin sellaisessa puvussa kuin hän itse tahtoo. Maksoi mitä maksoi.
Häät yksistään olisivat riittäneet meillä silloin nuorena stressaavaksi elämäntilanteeksi, stressipisteitä nostattivat häiden alla äitini yllättävä kuolema – ja sen kerrannaisvaikutukset. (Yleisen käsityksen mukaan omat häät nostattavat stressipisteitä 50. Lähiomaisen kuolema kerryttää niitä 63. Jos stressipisteet nousevat yli sataan, on vakava stressi päällä). Niin, että ei ihme, että hermot olivat kireällä kuohuviineistä.
Monella morsiolla ja sulholla olen nähnyt vakavan stressin päällä. Kyllähän sen ymmärtää. Varsinkin jos vaatimukset täydellisistä häistä ovat niin kovat, että eihän sinne meinaa tavallisen näköinen pappikaan mahtua (?). Olen ollut häissä, jossa edellisenä iltana pidettiin vihkiharjoitusten jälkeen häiden kaikkien ohjelmien kenraaliharjoitukset. Ettei mitään yllättävää pääsisi tapahtumaan. Niinpä niin. Elämässä ei saisi tapahtua mitään yllättävää.
Kun muistelen meidän 17-vuoden takaista naimisiinmenoa, tuntuu kuin siitä olisi sata vuotta tai se olisi tapahtunut edellisessä elämässä. Jos nyt menisimme naimisiin, haluaisin pienet ja vaatimattomat häät. Yhden yhtä koristetta en askartelisi. Olen ollut monissa koskettavissa vihkitilaisuuksissa, joissa papin lisäksi mukana on ollut vain hääpari ja pari todistajaa. Ulkomailta tilattujen pukujen sijaan oleellisempaa on ollut halu sitoutua sydämensä valittuun.
Sisäinen sitoutuminen. Se on se juttu. Tai pitäisi olla.
En tiedä olisimmeko me mieheni kanssa pystyneet tuottamaan suvulle ja ystäville pettymystä pienistä häistä. (Enkä rehellisesti ole ihan varma, että olisiko pienet häät olleet mun juttu minkään ikäisenä. Ihan siksikin, koska häät ovat mielestäni vahvasti myös toisen sukuun liittymistä.)
Häähössötys ja ulkoiseen klumeruuliin keskittyminen on mennyt monilla överiksi. Mirka Maaria kirjoitti häähulluudesta perjantaina täällä. Joskus pappina olen tuntenut olevani häissä vähän tiellä – tai väärässä paikassa. Vihitylle parille juuri sellaiset häät ovat kuitenkin voineet olla liittoa lujittavat. Ehkä. Oleellista on se, ovatko häät pariskunnan oloiset ja näköiset. Ne pariskunnat, jotka pystyvät pitämään itsensä näköiset häät, pystyvät todennäköisesti helpommin tekemään pariskuntana muutenkin ihan omia ratkaisuja. Sellainen päättäväisyys vahvistaa parin keskinäistä sidettä.
Kun olimme olleet kymmenen vuotta naimisissa, vihkimisen vuosipäivän rukoushetken toimitti meille rakas pappiystävä kotona. Olohuoneessa. Paikalla olivat papin ja meidän lisäksi vain silloin ainokainen lapsemme ja sisko lapsineen. Toimitus keskeytyi monta kertaa: aina jollain oli pissahätä tai muu asia hätänä. Mutta ei se mitään. Sellaista hätäkeskeistä meidän elämä on ollut. Siksi juuri siunausta tarvitaan yhä edelleen. Että voidaan onnellisesti porskuttaa eteenpäin.
Vihkimisen vuosipäivän rukoushetkeä suosittelen lämpimästi. Vaikka joka hääpäiväksi.
Minna T.