Pieni pyhiinvaellus

Saavuimme Valamoon yhdessä kevään ja vedenneidon kanssa. Munkit olivat laittaneet potkukelkat sivuun, odottamaan seuraavaa talvea. Ulkona tuoksui jo multa vaikka lunta oli vielä metsässä.

Suuntaamme ystäväni kanssa Valamoon kerran vuodessa. Se on sellainen vuosittainen pieni pyhiinvaellus. Toisinaan meitä on ollut enemmänkin. Joskus mukana on joku kirjoitusprojekti tai pino kirjoja. Tällä kertaa minulla ei ollut mukana mitään. Halusin vain kävellä metsässä. Tuntea miten mieli tyhjenee samalla kuin keho liikkuu. Halusin levätä. Halusin järjestellä hetken rauhassa elämäni kiviaitaa.

 

Valamo on viehättävä paikka. Luonto ympärillä on ihmeellisen kaunis. Tunnelma luostarissa on pysähtynyt. Vierasmajan pitkän käytävän varrella on yksinkertaisia huoneita, puhtaat valkeat lakanat.

Siellä jokaisen talon seinässä on ikoni. Kuvakieli on vahvaa ja puhuttelee. Mystiikkakin kiehtoo. Kirjastossa riittää luettavaa. Salien värit ovat vahvat: sinistä, keltaista ja punaista.

Kotiin ajaessa tunnen silti aina oloni niin kotoisen luterilaiseksi.

Tällä kertaa Valamon hiljaisuus oli vaihtelevaa. Siellä oli samaan aikaan joku kellonsoittajien kurssi. Ja siellä ei siis soitettu mitään käsikelloja vaan kirkonkelloja! Korvissa soi, mutta metsässä ja kiviseinien sisällä oli sentään hiljaista. Huokaus ja onneksi.

Tässä todistusaineistoa.

Totisesti nousi!