Pissaa repussa vai rakkauden täyteistä elämää?
Kysymys on näkökulmasta.
Minua itkettää. Onnesta. Viikonlopun aikana olen saanut paljon ymmärrystä ja hyväksyviä katseita mieheltäni. Ja niiltä muitlakin. Tulin kuulluksi ja ymmärretyksi. Samassa elämäntilanteessa olevien kanssa sain jakaa arjen haasteita. Ja helmiä. Sehän se on minun ikuinen tarve, loputon suorastaan: Tulla kuulluksi ja kuunnella. Olen saanut nauraa ja itkeä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne ja vertaistuen merkitys. Niiden vaikuttavuuteen uskon niin satasella. Parisuhdejutuissa ja monissa muissa. En tiedä, mikä voisi olla sellainen elämän osa-alue, johon vertaistuki ei olisi avuksi?
Minua itkettää myös se, että näin ympärillä pariskuntia, jotka katsoivat toisiaan lempeästi, pariskuntia jotka uskaltavat olla eri mieltä, uskalsivat tunnustaa epävarmuutensa ja osaamattomuutensa vaikeissa keskinäisissä asioissa. Halusivat kehittyä puolison tukemisessa. Pariskuntia ihanine lapsineen. Vaativine lapsineen. Oma kolmevuotiaani pissasi viikonlopun aikana isoveljensä repun päälle – vahingossa. Sellaista voi sattua lapsiperheissä. Kaikenlaista voi sattua. Siksi kai ne samaiset vastuulliset vanhemmat näyttivät väsyneiltä monet. Niin kuin minäkin. Pikkulapsiperheen arkirumba, työt, kotityöt, mummojen ja arjenapulaisten puute. Kyllä se väsyttää. Ei sille mitään mahda.
Nämä samaiset ihanat hoitavat tunnollisesti lapsensa, kotinsa ja työnsä. Ja rakentavat taloja ja remontoivat. Se kuulostaa kovalta työmäärältä kun sen ääneen luettelee. Talorumbasta melkein selvinneenä ihmettelen, mikä ihme saa meidät suomalaiset ryhtymään tällaisiin ekstrakuormittaviin projekteihin silloin kun lapset ovat pieniä. Riskit uupumiseen, erkaantumiseen, sairastumiseen, taloushuoliin ja eroon ovat isot.
Silloin kun on tällaisia ulkoisia parisuhdetta kuormittavia asioita, silloin varsinkin pitäisi pysyä sydämensä valitun kanssa samalla puolella, etsiä molempien parasta. Ja lasten tietysti. Lasten paras on useimmiten se, että vanhemmilla synkkaa. Että arki voisi olla vakaa ja turvallinen ja lämmin. Sopivan ennustettava.
Kahdeksan pariskuntaa, 15 lasta ja lapsista hyvin huolehtivat isoset ja lastenohjaaja. Kiitos isoset ja lastenohjaaja, te mahdollistitte vanhempien kahdenkeskisen ajan. Kiitos Porvoon suomalainen seurakunta ja Kataja ry.
Hyvinvointipakkini on nyt juuri hyvässä mallissa. Arkeeni otin mukaan oman kehityshaasteeni. Minulle ja meille se on se, että käymme viikon alussa tarkemmin läpi viikkosuunnitelmat: milloin on perheen yhteistä aikaa, milloin rakennus- ja remppa-aikaa, milloin aikaa vain meille kahdelle ja milloin aikaa itselle. Priorisointia ja itsekuria. Sitäkin tämä elämänvaihe vaatii. Huoh.
Lapset ovat vain kerran pieniä, vain kerran he oppivat pyöräilemään, vain kerran innostuvat ensimmäistä kertaa perhosista, vain kerran ottavat ensi askeleet ja löytävät lorujen hauskuuden.
Puolisoakaan ei saisi ottaa itsestään selvyytenä. Ei häntä varsinkaan. Hänetkin on ihana löytää uudestaan. Siihen voin itse vaikuttaa, etteivät tärkeimpäni muutu itsestäänselvyyksiksi tai heistä ei ala tuntumaan siltä.
Leirin iltapalapöydässä kolmevuotias istuu syliin ja kysyy: Ketä sinä äiti rakastat? En usko, että kukaan voi kuulla rakkauden tunnustuksia liikaa. Arkihaasteeni olkoon myös tämä: Sanon enemmän ääneen rakkautta ja välittämistä.
– Minna T.
Parisuhdekursseista lisää mm. täällä ja täällä