Poissa kuolema häiritsevä
Osaan ulkoa säkeistön toisensa perään vanhahtavaa kieltä karjalaisten runonlaulajien tapaan. Tunnistan virsiä niiden ensimmäisistä nuoteista. Lapsuuden musiikki työntää hetkessä yli ilon tai surun laidan. Lauloin lapsuuteni seura- ja kirkonpenkissä täydestä sydämestäni virsiä ja Siionin lauluja eli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen omaa musiikkia, joka muistuttaa paljolti luterilaisen kirkon virsiä.
Mun kotini taivaassa ihana on
ja sinne mun mieleni palaa.
Kun maan päällä eloni rauhaton on,
niin taivaaseen mieleni halaa.
Ah, sielläpä suruni loppunsa saa,
ja huoleni iäksi myös katoaa,
kun uskossa matkani päätän.
(Edla Pöyry: SL 160)
Kasvoin ajatukseen tämän elämän lyhyydestä ja väliaikaisuudesta. Asiat oli mietittävä iänkaikkisuuden näkökulmasta: jos teki jotakin kiellettyä asiaa mieli, tekikö sitä mieli niin paljon, että olisi mennyt helvettiin sen tähden. Harva asia oli lopulta loputtoman kärsimyksen arvoinen. Elämän perspektiivi oli huikaisevan pitkä, kun Abraham tuntui omalta esivanhemmalta ja päivittäin mietti taivaassa odottavia ikuisesti jatkuvia juhlia.
Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat,
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soittelevat.
Puhdas kulta on tie jota astelevat kera lauaen enkelien,
Karitsan siellä kasvoja katselevat, veriuhria syntisien.
Siellä istuvat elämän lähtehellä, elon leipää he nauttia saa.
Poiss on yö, poissa kuolema häiritsevä, siellä Jumala ain valistaa.
Siellä murheen ja surujen taukovi vuo, ikilohdutus virtaelee,
ylistystänsä autuas Herralle tuo, Hänen rinnoillaan lepäelee.
Nuoruudessa lauloin samat laulut vakavalla ilolla, joka on yksi lestadiolaisuuden tyypillisimmistä piirteistä. Ilosta löytyy aina tumma loimilanka. On taivasikävä. Mutta niin myös surussa on aina riemu, koska meillä on taivastoivo. Kuinka ahdistavassa tilanteessa tahansa voi löytää lohdun kääntämällä katseensa kohti tuonpuoleista.
Taivaassa minulla on sinut,
oi armollinen Jumala.
Maan päältä turvaan otit minut,
näin olet turva ainoa.
Jos käynkin tietä vaikeaa,
kätesi ohjaa, taluttaa.
Jos nääntyisinkin vaivan alla
niin ruumiini kuin sieluni,
ei ole valtaa kuolemalla,
kun sinä olet toivoni.
Kallio olet sydämen,
osani iankaikkinen.
Aikuisuuden kynnyksellä aloin kuunnella uusia virsiä. Itkin ääneen, lauloin lujaa ja annoin stereoiden huutaa vielä lujempaa. Löysin Maija Vilkkumaan, PMMP:n ja ennen muuta Apulannan. Kipu kuoli huutamalla. Jokainen laulu puhui elämästä, kuolemasta, epätoivosta ja toivosta, minän suhteesta Jumalaan. Sanoituksissa oli paljon tuttuja sanoja, vieraiden sanojen vieressä, uudessa rytmissä.
Jos tuntisit mun mieleni
Mun ajatukset ja sieluni
Jos kuulisit sydämen,
Sen rytmin merkityksen
Muutos roikkuu ilmassa
Juurineen repii mukaansa
Ei kutsu, vaan käskee
Ja hullu tottelee
Ja väittää ettei voinut muutakaan.
Et’ vaikka taisteltiin,
Se heti hävittiin!
Ravistaa nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa.
Oon sen pihtiotteessa.
Vaikka pitäisi, niin itke en.
Kun hautaan kuolleena syntyneen
Unelman jostain siitä,
Mikä rakkaudeksi piirrettiin
Päätös lienee tässä vaikeinta
Sen jälkeen helpottaa,
Kun kädet irrottaa.
Ravistaa nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa.
Oon sen pihtiotteessa
Raskaita nämä päivät niin
Enkä tiedä kuinka tästä pois omin jaloin pääsee.
Elämään ei saa varoitustarraa
Ja vaikka saisikin,
Kuka niitä noudattaa?
Ravistaa, nyt myrsky huonetta
Kuin roska tuulessa
Oon sen pihtiotteessa
Vo-hou, vo-hou
Kurittaa, nyt myrsky ihmistä
Ja perustuksiltaan kaataa huoneensa.
En tiedä, missä elämäntilanteessa Toni Wirtanen on sanoituksensa tehnyt. Minä kuuntelin ja tulkitsin lauluja omasta kohdastani käsin. Siitä kohdasta, jossa hautasin entistä itseäni, maailmankuvaani, uskoani ja unelmaani, joka oli kaunis niin kauan kun se oli elossa. Kun se muuttui tyhjäksi, muoviseksi kuoreksi, siitä tuli ruma kuin saatana.
Koneeseen kadonnutta
Ei voi takaisin saada.
Kulutettu, käytetty
Ruokkimaan ympyrää.
Luotettu ehkä liikaa
Siihen, että aika korjaa
Sen, minkä vuoksi nähtiin
Niin kovin paljon vaivaa,
Että hajalle saatiin
Se, mikä kauniiksi tarkoitettiin
Kipu kuolee huutamalla
Alastomana lattialla.
Miten kauan sitä kestää?
Ei, sitä ei voi tietää.
Keneen sattuu ja kuinka paljon?
Siitä kysymys enää tässä kai on,
Kun on saavuttu siihen pisteeseen,
Ettei mikään ole varmaa.
Maailman pisimmät tunnit,
Niiden otteeseen jää kiinni.
Niitä kantaa loppuun asti,
Vaikka itse ei aina huomaa.
Millainen on se taivas,
Jota ei löydetty koskaan?
Olen kuullut paljon siitä,
Osan jopa omasta suustani.
Voi niin pitkälle jaksaa
Kun itsellensä vakuuttaa
Joku meistä on onneton
Palanut, mutta tunnoton
Katuva, mutta uskoton
Enemmän kuin rauhaton
Periaate on ehdoton,
Perustelu on aukoton,
Yhtälö ehkä mahdoton.
Miten niin muka armoton?
Miten niin muka armoton?
Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla.
vaan miten kauan sitä kestää?
Ei, sitä ei voi tietää.
(Toni Wirtanen: Koneeseen kadonnut)
Aika moni seisonee jossain elämänsä vaiheessa kohdassa, jossa tietää, ettei menneeseen ole paluuta. Minä olen niin tehnyt. Olen seissyt yksin taitekohdassa ja tiennyt, että täytyy jatkaa elämää tietämättä, mitä se tarkoittaa. Osa minusta uskoi saamaani opetusta, että jokainen askel tästä eteenpäin veisi kohti kuolemaa. Samalla tiesin, että jos en ota niitä askelia tyhjään, kuolen puristavaan ahdistukseen siinä hetkessä.
Minut ympäröin tyhjyydellä
jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä
joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät
kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo
vaan tuijottaa tuijottamistaan
Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Tuli armo. Pelko hävisi, hävisi kuolema. Alkoi elämä. Ymmärsin Jumalan toisin. Jumala ei näyttäytynytkään elämän ja kuoleman Herrana aikojen alussa ja lopussa, vaan Rakkautena tässä ja nyt.
En enää kaipaa tai pelkää kuolemaa. Ajoittain pelkään elämää. Silloin kuuntelen virsiä ja tanssin.
– Mirka Maaria
Vasemmassa kuvassa Wirtanen laulamassa Rakuuna Rockissa. Oikeassa minä ja siskoni kotipaikkamme rauhanyhdistyksen kevätjuhlassa tms.
