Puhutaan itsemurhasta
Haluan kirjoittaa itsemurhasta, koska:
– Edelliseen kirjoitukseeni (Kuole fiksummin!) tuli muutama kriittinen kommentti siitä, että viittasin itsemurhaan pikaratkaisuna tai ylipäätään turhana tapana kuolla.
– Eilen oli julkaistu fråga presten-palvelussa vastaus kysymykseen ”Kuinka ortodoksinen kirkko suhtautuu itsemurhaan?” (Vastaus tiivistettynä: Se on surullista, mutta synti, itsemurhan tehnyt voidaan haudata vain piispan luvalla, lopullinen tuomio jää kuitenkin Jumalalle.) Tähän haluaisin tuoda väläyksen luterilaisuutta.
– Luin juuri Ann Heberleinin kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, joka 167 sivua pitkä itsemurhaviesti. Tosin teologi ja kirjalija Heberlein ei sitten kuitenkaan onneksi tappanut itseään.
– Joka vuosi Suomessa noin 1000 ihmistä tekee itsemurhan. Heidän lähipiirissään on n.10 000 ihmistä, jotka kantavat mukanaan tätä surua, usein loppuelämänsä. Itsemurhayrityksiä on moninkertainen määrä.
– Itsemurha on yksi niistä asioista, jotka kertovat kirkon konkreettisesta muutoksesta. Siinä on nähtävissä se, miten on tultu lähemmäs ihmisen oikeaa hätää ja välitetty armoa –samalla on kuljettu kauemmas siitä, että kristillistä olisi kieltää, tuomita, sulkea silmät ja rangaista.
Ymmärrän, että kuolemasta tai itsemurhasta on vaikea puhua kevyeen sävyyn, kuten edellisessä blogissa yritin. Itsemurhasta ei myöskään voi tehdä pelkästään filosofismoraalista pohdintaa. Se koskettaa kipeästi liian monia.
Kristillisessä kehyksessä sanotaan aina että elämä on lahja, eikä siitä päättäminen ole ihmisen omissa käsissä. Tuntuu kuitenkin kertakaikkisen vieraalta puhua synnistä. Kuinka ihmistä voisi syyttää omasta toivottomuudestaan? Ei kai kukaan valitse täydellistä epätoivoa?
Myös monet humanistit/ateistit vaikuttavat päätyvän siihen tulokseen, ettei ihmisellä itsellään ole oikeutta päättää päiviensä määrästä. Tosin löytyy myös niitä, jotka puolustavat ihmisen oikeutta lopettaa elämänsä silloin, kun siltä tuntuu.
Raamatussa kerrotaan kuudesta itsemurhasta (viisi Vanhassa ja yksi Uudessa Testamentissa). Niiden yhteydessä ei oteta kantaa itsemurhan oikeutukseen. Luther puhui vahvasti itsemurhaa vastaan, mutta kertoi myös omista itsetuho-ajatuksistaan. Jotenkin kummallisena näyttäytyy historiassa itsemurhan rikollisuus tai siitä rangaistuksen antaminen. Kun on kuollut, on kuollut.
Itse toivoisin, että kirkko (tai siis seurakunnat) näyttäytyisivät yhä enemmän epäonnistuneiden yhteisöinä. Siis että on joku paikka, jossa lohduttomat, yksinäiset ja epäonnistuneet voisivat löytää toivoa (jota myös armoksi kutsutaan). Tai vähintäänkin siltä pitäisi löytää ymmärrystä ja vierellä kulkijaa. Pitäisi olla paikalla siellä ja silloin kun ihminen ei näe eteenpäin. Meidän uskon ytimessä on myös sanoma anteeksiannosta. Siitä miten antaa anteeksi hänelle, joka on lähtenyt. Ja miten antaa anteeksi itselleen, ettei pystynyt estämään kuolemaa.
Toivoisin, että jokainen itsemurha olisi estettävissä. Jos saisin päättää, kukaan ei tappaisi itseään. Ei mistään syystä, eikä koskaan. Jos pystyisin, varmistaisin, että jokaisella olisi muitakin vaihtoehtoja, kuin itsemurha. Jos osaisin, taikoisin toivoa toivottomuuteen. Ja koska minä en osaa, toivoisin erityisesti Jumalalta apua tässä asiassa.
——————————–
Itsemurha-ajatusten kanssa ei saa jäädä yksin. Etsi apua, sitä on saatavilla – vaikka täällä.