Pysyt mielessäni
Eilen oli pyhäinpäivä. Kävin kirkossa.
Nyt juuri mietin tätä kamalaa surmaviikkoa. Lohduttomuutta. Mikä ihmisiä vaivaa? Minäkin olen löytänyt itseni selittelemästä syitä. Jotakin syitä on kai löydettävä, muuten on vaikea pysyä kasassa.
Elämme vuoden pimeintä aikaa. Maa on paljas ja jäätynyt. Linnut ovat muuttaneet etelään, kukat kuihtuneet ja kuolleet. On pimeää ja hiljaista. Karua.
Kirkossa loisti pimeyden keskellä kynttilämeri. Se loisti myös Nurmeksessa, Laihialla ja Utsjoella. Kaikille tänä vuonna kuolleille sytytetään kirkoissa pyhäinpäivänä kynttilä ja jokaisen vainajan nimi sanotaan ääneen. Jokaisen kynttilän liekin taustalla on ihmiselämä- toiveineen, iloineen, aherruksineen, uhrauksineen ja kipuineen.
Kirkossa puhuttiin kuoleman jälkeisestä elämästä. Minun on nyt juuri helppo uskoa elämään tuonpuoleisuudessa jossakin. Eilen mietin kuitenkin enemmän sitä, miten äitini vaikuttaa kuolemansa jälkeisessä elämässä täällä näin. Lähes 18 vuotta sen jälkeen kun en ole häntä nähnyt ”kuulen” välillä hänen äänensä. Mitä äiti tästä ajattelisi tai mitä hän tästä tykkäisi? Vanhemmiten olen löytänyt itsestäni myös hänen piirteitään enenemässä määrin – enkä aina niin mieluisia. Mutta mieluisiakin. Hän yritti aina parhaansa.
Olen iloinen siitä, että minulla oli äiti ja äidin kautta suku johon voin kuulua. Löyhästi toki, koska äitini puolen suku on suomenruotsalainen ja minä olen ihan vaan suomalainen. Mutta en jää nyt siihen. Oleellisinta minulle oli se, että yhteys äitiin kuitenkin oli olemassa. Voin olla varma siitä, että pysyin hänen mielessään.
Mikä muu täällä mitenkään on merkityksellistä? Rautavaaran bussisurmassa yhteys miehen ja naisen välillä oli rikki. Naisen tulo bussiin saattoi olla yritys löytää yhteyttä, en tiedä. Sellaista yhteyteen yrittävää riitaa olen ainakin terapiatyössä ja omassa elämässäni kokenut. Korotettu ääni ja syyttävät sanat kysyvät: Olenko mä sulle yhtään tärkeä? Pysynkö mä sun mielessä? Voinko mä olla olemassa jos en ole kenenkään mielessä?
Bussia päin ajaneen äidin teko on niin järkyttävä, että on vaikea mennä spekuloimaan, mitä kaikkea hän yritti sillä sanoa. Jostain syystä hän ennemmin päätyi epätoivoiseen tekoon kun haki itselleen apua.
Bussia ajanut nainen sai teollaan aikaan hurjan keskusteluvyyhdin monista tärkeistä asioista. Esimerkiksi siitä, miksi me sinnttelemme niin yksin. Siis nykyään. Viimeiset 2-4 sukupolvea ovat joutuneet jaksamaan yksin – ennen oli paljon lapsia, ei ollut kodinkoneita, mutta oli yhteisö suku, isovanhemmat, naapurit, kylä jne. Paljon ihmisiä, jotka olivat vahvasti arjessa apuna – silloin ei jääty (eikä jätetty) yksin. Ja kyllä tästä on keskusteltu jo pitkään kaikkialla mediassa ja yliopistolla, kirkossa. On tehty tutkimuksia yhteisöllisyyden merkityksestä ja samalla vähennetty ennaltaehkäisevän perhetyön resursseja lähes koko maassa.
Kirkossa kynttilät ja papin sanat lohduttavat, Niiden rinnalle tarvitaan ennaltaehkäisevää perhetyötä ja yhteisöllisyyttä. Jokainen voi olla lähimmäinen toiselle. Jokaisen pitäisi olla lähimmäinen toiselle. Jokainen voi tehdä toisen hyväksi jotain. Ihan varmasti voi, vaikka olisi uusavuttomista avuttomin. Jokainen voi kantaa toista mielessä. Ajatella, lähettää viestin, katsoa lämpimästi.
Kuolleille omaisille sytytetyt kynttilät viestivät sitä, että he ovat mielessä. He pysyvät siellä. Vuodesta toiseen. Kynttilän liekki ja rakkaus ovat jotenkin sukua toisilleen.
Äitini oli käytännön ihminen. Hän olisi tässä tilanteessa kuorinut perunat ja tehnyt niistä perunalaatikkoa. Siitä me olisimme tienneet, että hän ajatteli meitä. Sitä paitsi ihmisen on hyvä osata kuoria perunoita.
Elämässä on isompi mieli ja merkitys kuin se, minkä voin tavallisilla silmillä nähdä tai järjelläni ymmärtää. Koska minut on kastettu, olen Jumalan silmäterä. Pysyn Hänen mielessään. En tiedä, missä äitini ja äitini mieli tarkalleen ottaen nyt ovat, mutta uskon olevani hänenkin mielessään. Kai tuonpuoleisuudessakin muistetaan tärkeät ihmiset? Hänkään ei lähde mielestäni kulumallakaan. Äidit pysyvät <3.
– Minna T.
– Kuva: Ilkka Tuominen