Radiojumalanpalveluksissa

 

Pyrin osallistumaan jumalanpalvelukseen joka viikko. Silloin kun en ole itse toimittamassa messua, kuuntelen sen usein radiosta. Tänään osallistun radiojumalanpalvelukseen peräti kaksi kertaa :). Aamulla, Malmin seurakunnan Jazz-messuun Viikin kirkolla ja illalla klo 18.00 Agricolan kirkon Tuomasmessuun .Tämä messumuoto sopii minulle tässä elämäntilanteessa harvinaisen hyvin.     

Aamulla kävin  niityltä ja ojien vierestä hakemassa ”alttarikukat” . Ihailin niitä auringonvalossa ja join samalla kahvia. En pakota muuta perhettä osallistumaan radiojumalanpalvelukseen, mutta eiväthän he voi välttyäkään sitä kuulemasta. Kotona kun ovat ja radio on auki kodin keskellä, keittiössä. Tyttäreni tanssii virsien tahdissa, taputtaa ja toteaa radiosta tulleen virren olleen ”hyvä esitys”. Mielestäni onkin harmi, ettei suomalaisessa luterilaisuudessa ole sosiaalisesti hyväksyttävää livenäkin kirkossa tanssia. Silloin tyttäreni viihtyisi siellä paremmin.

Kysymys kuuluukin, saako messussa viihtyä.  Minä kyllä viihdyin tämänpäiväisissä radiojumalanpalveluksissa erityisen hyvin, sillä molemmissa oli koskettavaa musiikkia. Olen enemmän ns. enemmän kevyen kuin klassisen musiikin ystävä. Kevyt musiikki on kummallinen sana, sillä se johdattaa minut helpommin elämäni syvien kysymysten äärelle kuin klassinen. Koska molemmissa messuissa saarnat olivat puhuttelvan raskaita, oli hyvä, että musiikki säesti tekstiä ja rukouksia.  Musiikki sekä kevensi, syvensi että viihdytti.

 Pidin päivän molemmista saarnoista. Ne eivät jääneet jonnekin tuhansien vuosien päähän vaan puhuivat minulle. Aamulla jäin miettimään kuuliaisuutta, radikaalia lähimmäisenrakkautta ja sitä suostunko pukeutumaan siihen vaatteeseen, joka minulle on annettu = miten suhtaudun omaan kutsumukseeni ja siihen tiehen, jolle minua on johdatettu. Olenko kiitollinen myös vaikeuksistani? Hyväksynkö senkin, että ne ovat osa kutsumustani? Joo ja en. Joudun toteamaan, etten  ole niin pitkälle pyhittynyt, että kiitollisena jaksaisin vaikeuksistani kiittää. Olen väsynyt.  Kiitos tuntuisi tekopyhältä. Mielestäni olisin ”ansainnut” helpomman elämän. Tätä kaikkea en pyytänyt.

Onneksi osallistuin radion kautta myös illan messuun. Samat tekstit puhuvat nyt eri sävyin. Nyt saarnaa kirjailija-teologi-terapeutti Tommy Hellsten. Hän puhuu siitä, miten kärsimys synnyttää kristityn vaelluksella sen, mikä on ihmiselle parhaaksi. Ilman kärsimystä ei voi olla kuuliaisuutta.

Hän sanoo monia lohdullisia sanoja. Muun muassa nämä:

Kärsimys on paras ja usein ainoa hengellinen opettaja.

Meihin on tultava murtumia, että valo pääsee sisään.

 Itken.

Minun helpompi suostua sille tielle, jonne Paimen minua johdattaa.  

Ainut, josta radiojumalanpalvelukseen osallistujana jään pahasti vaille, on ehtoollinen. Sitä ei voi nauttia virtuaalisesti enkä osaa sen merkitystä sanoin kuvailla.

Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”  Yritän päästä pian ehtoolliselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen aurinko paistaa kirkkaammin. Hengitän kevyemmin. Alttarikimpussani näen elämän eri sävyt.  Miten kauniisti eri värit tukevat toisiaan.  Yksivärinen kimppu  olisi tylsä.

Olen osa suurempaa kokonaisuutta, jossa on kärsitty, iloittu ja harjoitettu radikaalia lähimmäisenrakkautta jo pari tuhatta vuotta.

– Minna T.

Kuvat: Ilkka Tuominen