Sairauteen suostuminen
Mieheni jalassa todettiin ruusu. Tauti ei ole kovin vakava, nyt kun siihen saa hoitoa. Onneksi.
Mutta siltikin sairaus rajoittaa ja rajaa elämää. Ja hallitsee aikatauluja. Omat suunnitelmat on laitettava hetkeksi syrjään ja alistuttava kohtalolleen. Taloa ei voikaan nyt maalata, lapsillekin on löydettävä joku toinen hoitaja minun työpäivieni ajaksi. Päivittäiset käynnit sairaalassa lääkärintarkastuksissa ja lääkityksissä rytmittävät päivää. Myös muun perheen aikatauluja.
Miehen sairastuminen tekee minut avuttomaksi ja ärtyneeksi. Minä joka luulin olevani osaava ja itsenäinen, taannun hetkeksi avuttomaksi reppanaksi. Ärsyttää, että minun on huolehdittava auton huoltoasiat ja asioitava autonkorjaajan kanssa. Enhän ymmärrä edes mitä korjaaja yrittää minulle puhua. Autokieli on minulle vaikea kieli. Mies osaisi tämän tontin paremmin. Yritän olla reipas, sillä sairaalle ei saa kiukutella. Se kuuluu yleisiin hyviin tapoihin. Hänhän on sairas. Kipeä. Hän tarvitsee huolenpitoa ja hoitoa, empatiaa ja hellyyttä. Niin, eikä hän tahallaan sairastunut.
Mielessäni käyn läpi niitä ihmisiä, joiden elämää sairaus on muokannut ja hionnut. Työssäni olen kohdannut heitä useita. Muistan oman ikäiseni lesken, joka viisi vuotta hoiti päivittäin miestään ennen miehen kuolemaa. Nainen vakuutti olevansa kovin kiitollinen kaikista vuosista, jotka sai miehensä kanssa viettää. Miehen kuoleman jälkeen hän oli kiitollinen muistoista. Nainen vaikutti lisäksi täysjärkiseltä ja kovin tasapainoiselta. Ihmettelin häntä jo silloin ja varsinkin nyt. Minun on vaikea alistua parin viikon vuodepotilaan vaimon osaan eikä tämä ole mitään verrattuna esimerkiksi tuon naisen suostumiseen sairauden rinnalla elämiseen. Saatikka itse parantumattomasti sairastuneen elämään.
Tänä kesänä rippikoulussamme vieraili sydämensiirtoa odotteleva 30-vuotias Miikka. Hän kertoi riparilaisille elämästään ja esitteli 20 kiloa painavaa sydänkonettaan. 7-vuotias poikani oli juuri tuolloin myös riparilla käymässä ja kertoi minulle sairaan miehen näyttävän pelottavalta. Sydänkone tikittää omistajansa vieressä lakkaamatta kuin muistuttaakseen ajan vääjäämättömästä kulusta. Miikka kertoi myös joidenkin aikuisten vaihtavan kadulla puolta hänen kävellessään vastaan. Toiset välttelivät häntä leiripäivän aikanakin. Niin pelottavaa voi sairas ja sairaus olla. Mutta jotkut 15-vuotiaat riparilaiset antoivat Miikalle oman puhelinnumeronsa ja kehottivat soittamaan, jos joskus on yksinäinen olo.
Kristityn tuntomerkin pitäisi olla juuri tuollaisen viisitoistavuotiaan. Sairasta ja kärsivää ei jätetä yksin, vaikka sairaus pelottaisi tai ärsyttäisikin. Niin, koska Jeesus toimi juuri niin. Hän ei kävellyt kärsivän ohi tai vaihtanut kadun toiselle puolen ja harmitellut sairaiden muuttavan omia suunnitelmia.
Jos toisista välittäminen ja auttaminen olisi helppoa ja kävisi luonnostaan, ei kai siitä tarvitsisi edes puhua. Ei Jeesuksenkaan olisi tarvinnut.
Jään seuraamaan, mikä ruusun viesti on meidän perheelle. Vain suostumalla sairauteen ja sen hoitamiseen, tämä ruusu voi sananmukaisesti muuttua ruusuksi. Niin toivon.
