Salaisimmat asiani
Kirjoitin eräälle Antille rakkauskirjeen 2. luokalla. Tunnustin rakkauteni nimettömänä. Antti ja hänen kaverinsa olivat niin ovelia, että he pistivät myöhemmin kaikki luokan tytöt ohimennen kirjoittamaan ketjukirjettä paperille. Siitä nuo kelmit salapoliisit tunnistivat käsialani ja olin ihan nolo. Nolo oli sitten Anttikin, eikä meidän suhde siitä enää kehittynyt.
Tänään Helsingin Sanomissa ihmiset kertovat tarinoita ensirakkaudestaan. Eräs nainen sanoo: ”Muisto Tapanista sattuu vieläkin” Hän ei ole kertonut tätä kenellekään aikaisemmin. Tapahtumista on 50 vuotta. TSIISUS!
Kuulun sukupolveen, joka paljon erinäisiä keskustelu- ja terapiapalveluita käytettyään voi ymmärtää ylianalysoinnin vaarat. Jos isä laittoi makaroonilaatikon päälle lapsena liikaa ketsuppia, niin sen kertominen vuosikausia koulutetulle psykoanalyytikolle (80€/45min, 2-3 kertaa viikossa) ei välttämättä palvele. Mutta jos tuota ketsuppiasiaa on ajatellut koko ajan vuosikaudet ja se vaikuttaa jatkuvasti omaan elämään ja valintoihin, niin silloin on tärkeä saada tarinalle tolkulliset mittasuhteet ulkopuoliselta taholta.
En minäkään ole kertonut tuota ensirakkaustarinaa kai oikein kenellekään. En ole myöskään miettinyt Anttia. Mutta esimerkiksi sellainen palava rakkaus, joka jätti minuun kaikkein kipeimmän jäljen joskus kauan sitten, osoittautuikin aika arkipäiväiseksi. Terapeutti laittoi asioita perspektiiviin: tätä tapahtuu kaiken aikaa toisillekin, siinä on ehkä taustalla menneisyydestäsi tätä, muut ihmiset ovat olleet myös vastuussa tästä tilanteesta ja suostuneet siihen. Ainoa mistä jouduin luopumaan, oli se harha, että elämässäni olisi tapahtunut jotain täysin mullistavan ainutkertaista, olisin ollut itse täysin syyllinen kaikkeen ja että elämäni romahtaisi jos tämä luotettava ihminen saisi tietää mitä olin tuntenut ja ajatellut. Mikä valtava elämää mullistava helpotus!
Minusta on hienoa, että tuo nainen kertoi tarinansa lehdessä tänään. Luulen, että se lohdutti todella monia, jotka ovat jättäneet toteutumattoman nuoruuden rakkauden taakseen. Kertomisella on oikesti parantava voima. Silti minua surettaa ne monet raskaat tarinat, jotka jäävät kertomatta. Ne, joita ihmiset kantavat hautaansa kumarassa niiden painosta.
Jos ei kerro terapeutille, niin ainakin ystävälle. Ehkä edes Jumalalle?