Sanoja selittämättömästä
Mietin kolmenlaista puhetta Jumalasta.
Ensimmäinen puhuu Jumalasta äkillisesti kuolleen ystävän hautajaisissa: ”Herraamme Jeesukseen Kristukseen uskoen olemme nyt kokoontuneet toimittamaan tämän hautaan siunaamisen.” Paljon muutakin hän sanoo ja kaikki on käsikirjassa hyväksytty ja oikeaksi todettu. Silti tuntuu kuin Jumala asuisi ja vaikuttaisi jossakin kaukana tästä hetkestä. Pappi sanoittaa kaipaustani lauseilla, joita en ymmärrä. Minä muistelen ystävällisiä harmaita silmiä, joita en enää kohtaa. Mietin, miten vaikea on sanoittaa ja tavoittaa edes hitusta siitä lohdutuksesta, jonka Jumala voi antaa.
Toinen sanoo: Taidat olla niitä, jotka käärmeen lailla aina kysyvät: onko Jumala todella sanonut? Muistatko mitä siitä seurasi? – Jumalan ja hänen sanansa pitää olla elämäsi tärkein asia, eikä tuo sinun menosi siltä näytä! Olet huorintekijä, syntinen, jumalaton. Etkö ole huolissasi siitä että ihmiset joutuvat kadotukseen? Keskityt vain itseesi! Miten voit sanoa olevasi Jumalan puolella?
Kuunnellessani häntä Raamatun sanat vääristyvät – puhujan käyttämä auktoriteetti tekee hänestä Jumalan kokoisen ja minusta kovin pienen. Vastalauseena mumisen ”yksin armosta”, enkä tiedä enää itsekään voiko sellainen pitää paikkaansa. Joiltakin puhuja saa tukea, siinä on oikea Jumalan mies.
Tällaisesta puheesta en herää synnintuntoon enkä käänny Jumalaa päin. Vaikka tuomitseva puhe kertoisi enemmän puhujasta kuin Jumalasta itsestään, se alkaa vaikuttaa ainoalta totuudelta. Minä, joka olen aina uskonut armoon, kadotan varmuuden ja kuulen selvän viestin: Olet väärä, vääränlainen, haluat vääriä asioita, väärässä järjestyksessä, väärin. Sellainen Jumala, jonka viesti on tämä, saa minut kääntämään selkäni.
Kolmas ääni kertoo Jumalasta: tiedätkö, Jumala haluaa puhua sinulle. Istu tässä, hengitetään rauhassa hiljaisuutta, mitään ei ole pakko, kukaan ei vaadi mitään. Rohkaisen sinua olemaan tässä, Jumalan kanssa, teillä taitaa olla selvitettävää keskenänne. Ja vaikka vähän vastustelen, niin en halua pois.
Puhuja ojentaa nenäliinan. Hän katsoo silmiin ja kuuntelee hätkähtämättä ne iskut, jotka olen ottanut vastaan. Sanon sen kaikkein kipeimmänkin, että Jumala on hylännyt, valinnut puolensa, en ymmärrä häntä. Vastaus on lempeä ja varma: tiedät kyllä, ettei kukaan saa omia itselleen Jumalaa ja hänen tahtoaan.
Koska meillä on niin vähän mitään muuta kuin sanoja Jumalasta, sanoilla joita käytämme on paljon valtaa. Ymmärrän, että monenlaiset sanat voivat olla tarpeen.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos Jumalalle ei jää tilaa puhua, jos hänen sanansa ja tahtonsa on tulkittu valmiiksi. Psalmissa 147 Jumalasta kirjoitetaan näin:
Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä.
Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan.
(Tämän suuntainen radion iltahartaus Yle Radio 1:ssä 18.12 klo18:50)
Minna J.