Seitsemän kuolemansyntiä: Himo

Tällä viikolla käsittelemme seitsemää kuolemansyntiä palstallamme. Seitsemän kuolemansyntiä on vanha kristillinen tapa jaotella paheet seitsemään pääpaheeseen, joista kaikki muut paheet seuraavat. Kukin saa suhtautua tähän jaotteluun haluamallaan vakavuudella tai ilman sitä.

***

Suunnitellessamme tätä teemaviikkoa, jaoimme nämä seitsemän syntiä bloggariporukkamme kesken siten, että mikä kenellekin kuuluu. Minulle lankesi himo. En edes yritä kieltää, himo on todellakin minun paheeni.

Miten vaikeaa on sanoa ei. Seurauksista piittaamatta tuntuu järjettömältä tuhlata elämää kieltäytymällä asioista, tilaisuuksista, mahdollisuuksista. Tahdon kaiken. Tahdon aina sanoa kyllä, koska en koskaan tiedä, mihin uuteen se minut vie. Tiedän, että saatan menettää jotain vanhaa, mutta mahdollisuus uuteen on kiehtovampaa. Miksi en voisi saada kaikkea. Miksi minun pitäisi kieltytyä yhtään mistään

Ja kuitenkin: jos antaisin kaikelle himolleni periksi, saattaisin menettää korvaamattomia asioita tai joutua kierteeseen, jossa mikään ei tuo enää tyydytystä paitsi uusi himon tyydyttäminen. En minä sellaistakaan halua, kuulostaa kuluttavalta elää jatkuvassa uuden fixin toivossa ja haussa.

Olen pohtinut paljon omaa pahinta kuolemansyntiäni, himoa. Himo on voima, joka vie eteenpäin, tavoitteisiin, päämääriin, se todella on voima, jota ilman ihmiselämä silmissäni näyttäytyy hyvin köyhänä. Jos kieltää itseltään kaiken himoitsemisen, mitä jää jäljelle? Himo on, niin kuin moni asia, hyvä renki mutta huono isäntä.

Kristillisyydessä himo kulminoituu helposti seksuaalisessa himossa. Seksuaalisuus on ollut kristikunnalle tavattoman vaikea ja häpeää aiheuttava asia jo parisen tuhatta vuotta. Älytöntä minusta, seksuaalisuuden, sen muotojen, toteuttamisen ja haluamisen häpeäminen. Kaikenlaisen seksuaalisen himon tuomitseminen ja kahlitseminen tuntuu kääntyvän kirkoissa, lahkoissa, liikkeissä niitä itseään vastaan. Vai onko sattumaa, että siellä, missä seksuaalisuutta eniten kontorolloidaan, myös kohdataan usein kauheimmat ylilyönnit? En tiedä, onko se sattumaa, vielä vähemmän uskon, että se olisi sattumaa. Se, mitä eniten itseltään kieltää, kasvaa pidättelemättömäksi kiusaukseksi.

Minun himon sallivasta näkökulmastani kristillisyys on sairastunut himottomuudesta. Himossa nähdään pelkkiä uhkia, ei mahdollisuuksia. Kunnollisuus käsitetään himottomuutena, ainoa sallittava himo on Jumalaan ja kirkkoon kohdistuva innostus. Omituista, sillä ei kai Jumala luonut ihmistä itseään palvomaan vaan elämään elämää, jossa vuoroin seurataan himoa, vuoroin kontrolloidaan sitä. Mitä on himoton elämä? Onko se elämää ollenkaan. Minä näen himottoman elämän vain elossa olemisena, en elämisenä.

Toivottavasti en koskaan menetä tärkeää kuolemansyntiäni, sillä sitten olisin vain varjo itsestäni.

Hemuli