Siivekkäitä

Lasteni isoisoäiti, Mari- mummu, siunataan tänään haudan lepoon 94-vuotiaana. Hänen viimeinen juhlansa vietetään suuren läheisten joukon kesken. Hän oli siinäkin mielessä onnellisessa asemassa, että hän sai lähteä tästä maailmasta lapset ympärillään, lastenlasten ja lastenlastenlasten muistaessa ja monien muiden läheisten ja ystävien ajatusten kantamana. Hän oli puolisoni viimeinen elossa oleva isovanhempi. Minun omat isovanhempani elävät vielä kaikki.  Tosin he asuvat kaukana, yli 800 kilometrin päässä, enkä pääse heitä usein näkemään vaikka haluaisin. 

Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden kohde on yksinäiset vanhukset, Mari siitä jo kirjoittikin. Minäkin sain kahdet siivet käyttööni hetkeksi, jotta voisin niiden kanssa osallistua toisten ihmisten auttamiseen. Siivet on tarkoitettu auttamistyöhön: Auta vanhusta, ota kuva siivet selässä ja lataa kuva Facebookiin Yhteisvastuun sivulle.  Siivet lahjoitetaan sitten eteenpäin seuraavalle, joka voi omalla tavallaan muistaa jotakuta vanhusta tai auttaa apua tarvitsevaa.

Mietin omille siivilleni käyttöä. En tunne tästä läheltä vanhuksia, elämänpiirini on nuorehkoa tai korkeintaan keski-ikäistä. Vieraalle ihmiselle on kynnys mennä tarjoutumaan apuun, vaikka periaatteessa olisikin siihen valmis ja auttamishaluinen. Tämä pohdinta kuitenkin jätti sen jäljen, että ajattelimme tarjoutua perheeksi jollekin vara-mummolle tai vara-vaarille, joita ainakin täällä Espoossa seurakunnat ovat välittäneet. 

Tyttöjeni kanssa sitten innostuimme leipomaan laskiaispullia. Lasteni kanssa isoisoäidin kuolemasta keskusteltuamme tuntui hyvältä upottaa kädet pullataikinaan. Naapuriin on juuri syntynyt vauva ja uusi elämä kietoutui yhteen kuolemakeskustelujen kanssa. Siivillekin löytyi käyttöä: tytöt veivät tuoreet pullat naapurin vauvaperheeseen. Olkoon se pienten tyttöjeni muisto isoisoäiti Marille.  Samalla se on viesti siitä, että siihen mihin edellinen tässä elämässä jää, siitä seuraava jatkaa.