Silitin haurasta rannetta

Kun minusta tuli pappi ja ajattelin tulevaa työtäni, eniten pelotti terveyskeskusten vuodeosastot ja vanhainkodit. Ei minua vanhat ihmiset pelottaneet, eikä kuolema, mutta kuoleman odottaminen puistatti.  Olin ollut läsnä, kun oma ukkini kuoli. Olin silittänyt jo kuolleen isoisäni poskea. Kuolema oli minulle lempeä päätös, portti.

Mutta terveyskeskuksen vuodeosastoa pelkäsin. Isoäiti makasi sairaalan sängyssä viimeiset elinvuotensa, ei liikkunut, ei puhunut, emmekä tienneet mitä hän ymmärsi. Koko matkan kotoa häntä katsomaan purin takapenkillä huultani. Yritin miettiä asioita, joilla saisin pidäteltyä itkuni. Minua puistatti vuodeosaston haju ja äänet. Samassa huoneessa oli monta sänkyä, joku katsoi televisiota, joku valitti jatkuvasti ja isoäitini makasi hiljaa.

Pelkäsin, että miten pappina tulisin näistä tilanteista selviämään. Jostain syystä kävi kuitenkin niin, että vanhainkodeista ja vuodeosastoista tuli paikkoja, joissa koin syvimmin pappina olemisen merkityksen. Jumalan, elämän ja kuoleman kysymykset olivat arkisia.  Ihmisen ikävää oli paljon. Kukaan ei odottanut suuria puheita, enemmän kuuntelijaa, kosketusta ja läsnäoloa. Kun elämän kuluttamille huulille sai asetella leivän ja viinin, hetki oli aina pyhä.

Viikonloppuna kävimme tervehtimässä tätiäni, joka vuorollaan makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Ei puhu eikä liiku, mutta kuuntelee tarkasti ja puristaa kädestä kerronnan rytmissä. Silmissä on eloa ja elämänjanoa. Tytöt olivat poimineet kesäkukkia ja lauloivat kesälauluja. Naapurihuoneesta kuului: ”tämän oli kesän paras päivä: lapsia ja laulua!”

Lähtiessä sain piirtää otsan ohueen ihoon ristin.
 

Mari Inka