Sisäisen olemuksen vahvistumisesta
Minulla on sunnuntaina saarna. Siksi olen lukenut monta monta kertaa Efesolaiskirjeen tekstin uudestaan ja uudestaan. Sen helmikohta pyörii mielessäni: ”Rukoilen, että Hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne”.
Näen mielessäni monia, joiden sisäistä olemusta on vahvistettu. Heidän kykyihin on uskottu ja heitä on kannustettu, kurssitettu, annettu rahaa ja aikaa. Heidän kuperkeikoilleen on taputettu suvun voimin. Osaavien ihmisten työtä on hienoa seurata ja itsestään pitävän ihmisen kanssa on mukava viettää aikaa. Luen FB-päivityksiä, joissa lopputyöt on saatettu päätökseen, tentit menneet läpi ja kesätyöpaikat löytyneet. Niihin iloihin on helppo liittyä. Toisen onnistuminen ei ole minulta pois. Päinvastoin. Ruma ankanpoikanen tarina on mannaa sielulle. Koskaan ei ole liian myöhäistä tajuta olevansa oikeasti joutsen.
Tänään muistan kummityttöäni Mirkaa. Vaaleanpunaisesta mekosta jäi jäljelle vain riekaleita. Ymmärrän, kuinka hän päätyi neljä vuotta sitten kävelemään junan alle ihan itse. Mutta minun on vaikea hyväksyä sitä. Se on niin väärin.
On niin väärin, että koulussa kiusattiin, koska oli herkkä ja kaunis ja kiltti. On niin väärin, että isä kuoli yllättäen pahimmassa murrosiässä. On niin väärin viimein löytää hengenheimolainen ja rakastua, luottaa tulevaisuuteen, saada ajokortti ja auto vain ajaakseen kiireessä väärin kallistetulla tiellä. Päin puuta, jonka ei kuuluisi olla juuri siinä. On niin väärin, että poikakaveri menehtyi. Ilman hyvästejä tai mitään. On niin väärin, että itse piti ajaa juuri sitä autoa, juuri silloin. On niin väärin jäädä itse henkiin. Poikakaverin kuolemassakin olisi ollut suremista loppuelämäksi. Mutta että itse on syyllinen rakkaimpansa menetykseen. On väärin jäädä henkiin. Kokeakseen vain syyllisyyttä. Ja ihmisten syyttelyä. Olisit ajanut hiljempaa.
En jaksa kantaa tätä syyllisyyttä, hän sanoi.
Olisiko Mirka voinut vielä joskus uskoa saaneensa anteeksi? Jos kaiken oman moraalitajun mukaan syyllisen pitää saada rangaistus. Eihän hän tahallaan tietenkään. Olisiko syyllisyyden ja ikävän kanssa oppinut elämään? Olisiko joskus vielä voinut nauraa? Olisiko hän voinut antaa itselleen lopulta anteeksi? Tai kohtalolleen?
En hyväksy lähtökohtaisesti itsemurhaa. Mirkan tapauksessa olisin luultavasti itse päätynyt samaan. Varsinkin nuorena. 80 vuotta elämää edessä seuralaisina lähinnä jomottava syyllisyys, ikävä menetettyä rakasta kohtaan ja loputtomat miksi-kysymykset.
Elämää?
Olisiko mikään sisäisen elämän vahvistaminen voinut auttaa? Jumalalle toki kaikki on mahdollista, mutta Jumalaa ja anteeksiantoa ja sisäisen olemuksen jumalallista vahvistamista ei lauseenakaan voi heittää toisen päälle kevyesti. Olisikohan aika toki auttanut ja monenlaista terapiaa olisi saanut. Uusia poikakavereita olisi varmasti löytynyt. Mutta olisiko lopulta kipu helpottanut? Ei voi varmasti tietää.
Minua lohduttavat raamatunlauseet, joissa puhutaan siitä kuinka Jumala pyyhkii perille päässeiden kaikki kyyneleet ja ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Ei mikään.
Niihin turvaan. Selittelyt ja jossittelut olen lopettanut. Ainakin toistaiseksi.
Lepää rauhassa ihana Mirka <3