Stop All the Clocks

 

 

Luin När livet stannar -kirjan, joka kertoo Thaimaaseen  joululomalle 2004 lähteneestä ruotsalaisperheestä. Unelmaloma loppuu silmänräpäyksessä tsunamiin ja siihen, että Malin menettää aallossa miehensä ja kaksi lastaan, parhaan ystävänsä, tämän miehen ja kummipoikansa. Hän on vuosia tuon kaiken jälkeen laittanut päiväkirjamerkintöjään julkaistavaan muotoon ja jakaa nyt tarinansa. 

Ymmärtääkseen sitä mitä minulle tapahtui, kuvittele, että joku tulisi yhtenä päivänä kotiisi, veisi lapsesi ja miehesi, etkä enää koskaan näkisi heitä, Malin kirjoittaa. Tuosta noin vain, ilman hyvästejä. Kaikki muu jäisi näennäisesti ennalleen. Ehkä tuon pointti on, että ymmärtäminen on mahdotonta. 

Kirja on sydäntäsärkevä ja yhtä aikaa todella suora. Suru tekee äärimmäisen itsekkääksi, suru on voima joka vetää pinnan alle yhtä uudelleen ja uudelleen. Eikä sitä pysty tarkastelemaan vasta kuin paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Ja silti. Malin menee läpi samoja surun vaiheita kuin me kaikki oman elämämme tsunameissa ja menetyksissä, vaikka mittakaava onkin eri. Ehkä myös paljon hitaammin, koska menetys on niin kertakaikkisen valtava.

Vuotta myöhemmin hän kuitenkin sanoo: ”Nyt tiedän ettei ihminen kuole suruun. Jos ihminen kuolisi suruun, ei ihmiskunta olisi koskaan selvinnyt.” Kyllä minäkin mietin, että tuohon suruun olisi pitänyt kuolla. Mutta ihminen on käsittämättömän vahva. 

Malin rinnalla kulkee pappi, Louise, josta tuli idollini. Hän ei väistä, ei selittele liikoja ja ottaa vastaan asiat kuten ne tulevat. Sellainen haluaisin olla. 

Suosittelen.

 

Tuo video ei muuten liity kirjaan mitenkään. Paitsi, että se on edelleen hieno hautajaisruno ja kohtaus.

Minna J.