Syksynselätystä

Rakastan syksyä. Olen syntynyt syksyllä ja usein kai meistä sanotaan, että olemme syksyihmisiä. Kaikki ihanat värit, viilenevät kuulaat päivät, kirjat, villasukat ja niin edelleen.

Silti ahdistaa. Mikään ei ole rumempaa kuin kynnetyt ruskeat pellot. Viiltää, kun työntää aamulla lapsia ovenraosta ulos sateeseen, pimeään ja kylmään. Edessä oleva pimeä tuntuu loputtoman pitkältä. Käyn töissä puhumassa kauniita kastekodeissa ja vihkipareille. Ja ties missä. Mutta auta armias, kun astun kodin kynnyksen yli. Äänensävy muuttuu ja tulee puhuttua enemmän rumasti. Jo eteisessä on vastassa läjä kesäkenkiä, vaikka siellä pitäisi olla jo lämmintä syksyyn. Missä on keliin sopivat takit, lapaset ja pipot?

Tykkään ja silti ahdistun. Yritän rauhoittua ja päätän selviytyä tästä kunnialla tänä vuonna. Kaivan esiin korvavalot. Valaisen päätäni joko sängyssä tai kahvikupin ääressä – ja olo paranee.  Myös Pumpui on huomannut saman.

Kokkaan syksyruokaa: sienirisottoa, tuoreita puolukoita ja omenapaistosta. Kuskaamme omput mehuasemalle ja nautiskelen ihmeellisen ihanasta omenamehusta. Ilmoittaudun taas joogaan. Ostan ja lainaan kirjoja. Luenkin sentään jonkun. Ja yritän kestää pimeän.

Tämän syksyn onni oli mökkireissu. Siellä se kesämaailma oli, mutta ei ennallaan.

Silti uimme, saunoimme ja nautimme. Ja taas tunsin oloni jotenkin kokonaan hyväksi. Pimeä syksyinen yötaivas oli ihmeellinen. Pimeä oli erilaista. Tähtiä oli mielettömästi, äärettömästi. Yössä kuului joutsenten huuto. Tämä kokemus, tämä hetki, saa luvan kantaa pahimman pimeän yli.

Pikimustaa yötä ihmetelessä ja syksyn loputtomaan pimeään valmistuessa mietin, että onko Jumala pimeä kuin yö?

Siihen vastaa Hemuli. Oisko tulta –blogissa alkaa nimittäin kysymysten ja vastausten vuoropuhelun viikko.