Taizé Helsinki 2012

Helsingissä on kuluneena viikonloppuna vietetty kansainvälistä Taizé-tapahtumaa. Mukana oli Taizén veljiä sekä nuoria Pohjoismaista, Venäjältä ja Baltian maista. Myös meidän työyhteisömme suuntasi Helsinkiin virkistäytymään, kokemaan ja lepäämään. Osallistuimme rukoushetkiin tuomiokirkossa ja Uspenskin katedraalissa. Rukoilimme, istuimme hiljaa ja lauloimme yksinkertaisia ja lyhyitä rukouslaululuja, joita toistettiin monta kertaa, jotta laulun sanoman ehtisi ymmärtää. Sillä se joka laulaa rukoilee kahdesti.

Taizé on Ranskassa sijaitseva ekumeeninen yhteisö, joka perustettiin 1940-luvulla. Yhteisöön kuuluu noin sata veljeä, jotka ovat sitoutuneet yhteisöelämään, yksinkertaiseen elämäntapaan ja naimattomuuteen. Mutta yhteisö on paljon enemmän; sen järjestämissä tapahtumissa vierailee vuosittain satojatuhansia ihmisiä. Moni etsivä on löytänyt sieltä hengellisen kotinsa, yhteisöllisyyttä kaipaava oman yhteisönsä tai omassa uskonyhteisössään ahtaalle joutunut lepoa.

Suomeen Taizèn toi Anna-Maija Raittila, vastikään edesmennyt monen suomalaisen kristityn hengellinen äiti, kirjailija ja runoilija. Anna-Maija kertoo tiestään Taizéen kirjassaan Kotipiha kulkee mukana. Se on jostain syystä minulle tärkein hänen kirjoistaan. Ehkä siksi, että hän siinä niin paljaasti kuvataan ihmisen jatkuvaa kaipausta Jumalan, luojansa yhteyteen. Ehkä siksi, että hän ylipäätään kuvaa sitä, mitä hengellinen matkanteko on. Ehkä siksi, että Anna-Maijan lapsuuden ja nuoruuden uskonnollisuus oli juuri sitä samaa, missä itsekin olen saanut kasvaa.

Anna-Maijan matkakertomus päättyy Taizéen. En tiedä, varmasti senkin jälkeen tuli vielä jotakin, mutta jonkinlainen käänne se taisi hänelle olla. Keväällä 1971 monien vaiheiden jälkeen hän löysi tiensä Itä-Ranskan Burgundiin, tuhatvuotisten luostarien ja pienten kyläkirkkojen maisemaan. Paikkaan, joka ei ollutkaan ”ekumeniaa harrastava protestanttinen veljesyhteisö” – vaan suuri Sovituksen kirkko, jonka lattialla rukoili nuoria kaikista maanosista.

Siihen aika moni nuori eripuolilla Eurooppaa oli uupunut laitoskirkkoonsa, vaikkei niistä aikonutkaan luopua. Anna-Maija taas itse oli oman hengellisen yhteisönsä kipeiden vääntöjen väsyttämä. Häntä ja heitä kiinnosti ”suora toiminta, suorasukainen kärsivien keskelle meneminen”. Taustalla tai kirkkokunnalla ei ollut väliä, monella ei ollut taustaa lainkaan.

Luulen ymmärtäväni, ajattelin, kun istuin perjantaina Helsingissä tuomiokirkossa ja kuuntelin laulua, rukousta ja puhetta. Se kaikki kosketti syvältä, jokin jossakin liikahti. Viihdyin. Sellaista kai voi myös olla luottamuksen pyhiinvaellus, Mirka?

Minulle luottamus on uskaltautumista.
Anna-Maijan sanoin:

”Kristus, sinun kanssasi me lähdemme,
keveälle matkalle,
levottomuudesta kohti luottamusta.”

Keveälle matkalle, ajattele!