Tein ukin pipoon tupsun
Aina pyhäinpäivänä muistan ukkiani ja viimeistä vierailuani hänen luonaan osastolla. Minä olin kahdeksan vuotta, sairaalasänky korkea. lakanat vaaleansiniset, ukin puhe vaikeaa halvauksen takia. Ukki otti minua kädestä ja pyysi, että muistaisin häntä iltarukouksessani.
Muutama päivä sen jälkeen, lokakuun kylmänä aamuna, äiti istui viereeni vuoteen reunalle ja kertoi ukin kuolleen edellisenä yönä. Samalla hetkellä tajuntaani iski se, mitä en ollut tehnyt edellisenä iltana. En ollut rukoillut, enkä varsinkaan ollut rukoillut ukin puolesta. Olin vuosia varma, että minä olin aiheuttanut ukin kuoleman. Olin unohtanut kannatella häntä, päästänyt otteeni hänestä ja niin hän oli lähtenyt toiseen maailmaan, pois mummun luota, pois lastensa ja lastenlastensa elämästä.
Olin silloin huono rukoilija ja huono olen edelleen, jos rukous ymmärretään valmiina ajatuksina ja sanoina. Yhteen ääneen rukoillessa jään kyseenalaistamaan rukouksen sanoja, hiljaa rukoillessa ajatukseni harhailevat Espanjan taloustilanteeseen, jääkaapin ruokatilanteeseen, milloin mihinkin tilanteeseen.
Elizabeth Gilbertin kirjassa Eat, pray, love: omaa tietä etsimässä päähenkilö ja minäkertoja Elizaberth rukoilee ensimmäistä kertaa. Kirja on kokonaisuudessaan hieno, mutta tämä alkulehdillä oleva rukoustilanne liikuttaa minua erityisesti.
”Ja niin se rukous supistui yhteen hartaaseen pyyntöön – Ole kiltti, kerro mitä minä teen – jota hoin yhä uudestaan ja uudestaan. En tiedä kuinka monta kertaa minä anelin. Tiedän vain, että rukoilin kuin joku, joka anelee henkensä edestä. Ja itkin aivan loputtomasti. Kunnes – aivan yllättäen – lopetin.”
ELizabeth saa vastaukseksi hiljaisuuden, jossa ei ole yksin. Hänen sisältään nousee yksinkertainen ja suloinen neuvo, miten toimia: ”Mene takaisin sänkyyn, Liz”. Elizabeth löytää Jumalan äänen itsestään. Hän ei pidä kokemustaan kääntymiskokemuksena vaan dialogin alkuna – dialogin joka vie hänet Jumalan läheisyyteen.
Opin rippikoulussa, että rukous on sydämen puhetta Jumalalle. Sinällään kaunis ajatus jää ontoksi, jos ei koskaan tunne saavansa mitään vastausta. Niin minulle kävi lähtien kahdeksanvuotiaan pikkutytön kokemuksesta aina siihen asti, kunnes kasvoin ulos valmiiksi määritellystä rukouskäsityksestä. Löysin oman tapani rukoilla ja löysin samantyyppisen vastauksen kuin kirjan Elizabeth. Vastaus tulee luokseni sisäisenä rauhana.
Viettäessäni nyt pyhäinpäivää vietän myös omaa yksityistä rukouspäivääni. Kipeä muisto ukista ja omasta huonoudesta rukoilijana on väistynyt. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei ukki toivonut minun pitävän häntä hengissä, hän oli kipujen ja sairauden runtelema, valmis lähtemään. Ukki toivoi sanojensa mukaisesti minun muistavan häntä. Ja minä muistan. Muistan ukin menemässä postilaatikolle minun tekemäni tupsu pipossa heiluen, muistan ukin keltaisen polkupyörän ja tutut, hymyilevät kasvot.
Pyhäinpäiväni kuluu hiljaisuudessa, maalaten, veistäen, kävellen luontoon, ehkä hautausmaallekin. Niitä tehdessäni siirryn meditaation, rukouksen tilaan, tunnen pyhäinpäivän rauhaa, saatan tuntea jopa Jumalan läsnäoloa. Ajattelen ukkia, muisto on kirkas ja hyvä.
– Mirka Maaria