Tie kyllä kouluttaa

Istuin tänään sukulaisten kahvipöydässä. Raskaassa hiljaisuudessa isovanhemmiltani peritty käkikello tikitti ja jokainen meistä taatusti kysyi mielessään miten olemme päätyneet tänään tähän, tosin eri syistä. Heidän poikansa oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen muutamaa viikko aiemmin. Minä olin se paikalle pyydetty pappi, joka pitää tavata, kun joku kuolee.

Jos hengellisen matkani piirtäisi kartalle se olisi yhtä sotkua. Jumalan löytänyt rippikoululainen ei aavistanut pienintäkään osaa siitä, mikä olisi edessä. Hetkittäin tuolla matkalla on ollut kirkkaita hetkiä. Ainakin muutama, ainakin vähän kirkkaampi.. 

Mutta nuoren läheisen hautauskeskustelu ei ole se hetki. Tuntuu, ettei niin suureen suruun ole mitään vastauksia tai sanoja, edelleenkään. Ainut mikä on muuttunut on se, että tiedän ettei se haittaa. Se, etten ymmärrä miksi, ei haittaa. Se, etten pysty ihmeisiin, ei haittaa.

Minulla on rohkeutta kohdata järjetön suru ja maailman epäreiluus ilman selityksiä tai valmiita vastauksia. Ja sen täytyy olla yksi etappi tällä hengellisellä matkalla. Aika paljon kovaa koulua se onkin vaatinut. Täytyy toivoa, että jatkossa opin helpommin.

Minna J.  (tällä viikolla muutkin täällä kirjoittaa hengellisestä matkastaan jotain, kannattaa lukea)

PS. Huomasittehan että Puutalobaby:ssä ja FitFashionin Too Big to Be Me:ssä on lähdetty mukaan Ekopaastoon. Tulkaa kaikki mukaan!