Ulkoistettu paha

Oisko tulta?


Se tavallinen tarina. Mies rakastuu naiseen, löytää hänestä sielunkumppanin. He muuttavat yhteen ja ovat onnellisia. Elämä hymyilee.


Vain yksi ei enää hymyile. Äiti.


Hän on  heti nähnyt, ettei nainen ole sopiva pojalle. Kukapa olisi. Mutta tämä ei ainakaan. Jokin naisessa on pielessä.


Ja niin alkaa mustaan kirjaan kirjaamisen aika. Siitä päivästä alkaen kun hän muuttui anopiksi, hänen huomionsa on muuttunut. Hän todella huomaa kaiken sen, miltä poika on tuntunut sulkevan silmänsä. Vaatekasat tuoleilla, liian  täyttyneen roskiksen, maksamattomat laskut pöydällä, poikansa väsymyksen.  Ja varsinkin väärän puoluekannan, maailmankatsomuksen ja mikä tulehduttavinta: väärän tavan olla äiti.


Takaa-ajo on alkanut. Hän saa puolelleen myös miehensä. Sen ennen niin lupsakan appiukon, joka nautti nuorten seurasta ja tuoreista keskusteluista. Mutta anoppi pakottaa valitsemaan puolen.


Kun miniä väsyy koliikkivauvaan ja sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, se on osoitus siitä, että nainen on väärässä. Väärä. Hän itse ei sortunut moisiin heikkouksiin. Mikä näitä nykynaisia riivaa?  


Oma rakas pikkupoika on pelastettava pahan noidan kynsistä.


Ja hän anoppi hoitaa pientä pojan poikaa paremmin kuin äitinsä. Niin äitihän on sairastunut. Muka. Laiskuutta se on.  Hän itse sentään on ennenkin kasvattanut poikia. Sen taidon hän osaa. Paremmin. Samalla kun hän on pojan perheessä ”auttamassa”,  hän muistaa mainita pojan entisestä tyttöystävästä, johon oli pitkästä aikaa törmännyt. Niin oli mukava tavata. Tyttöystävä oli aina niin  reipas, iloinen ja käytännöllinen. Aivan erilainen kuin tämä väärä nainen.


Sinä aamuna satoi lunta. Nainen pakkasi tavaransa ja pienen poikansa. Matkusti pohjoiseen oman sukunsa luokse. Nainen jaksoi anoppia kymmenen vuotta. Haki itselleen apuakin. Mutta mies valitsi lopulta kuitenkin äitinsä.  Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin paeta.


Valkoisessa lumessa näkyivät kahdet askeleet. Pienet ja isot.


Pian valkoinen muuttuisi harmaaksi, ehkäpä jopa mustaksi. Se valkoisen alta tuleva musta on miniän syytä, oli aina ollut.


Anopilla ei ollut osaa ei arpaa siihen, ettei väärä nainen jaksanut. Siihen mustaan maailmaan valkoisen alla.  Hänen oma maailmansa on valkoinen vastasatanut lumi. Ainakin nyt taas  kun miniä ei enää ole sitä häiritsemässä.   Niin hän uskoo ja uskottelee. Ja muistelee niitä hetkiä, kuinka miniä sai raivareita. Uudestaan ja uudestaan hän ne muistaa ja sulkee muistoillaan omantuntonsa äänen.Kyllä hän teki ihan oikein, että jätti mokoman omaan rauhaansa ja puhui pojalleen järkeä.


Sitten poika tapaa uuden naisen, rakastuu, muuttaa yhteen. Löytää sielunkumppanin tai kumppanin ainakin.  On omasta mielestään onnellinen. Hetken tuo Uusi on hyvä. Mutta pian paljastuu Äidille totuus. Taas.


Miten ihmeessä näin ihanan naisen poika valitsee aina väärin? Sitä Äiti ei voi ymmärtää.


Hänhän on tehnyt aina kaikkensa.


Niin helppoa on ulkoistaa paha pois itsestä. Se käy usein aivan luonnostaan.


------------------------


Vuorisaarnassa se on hyvin sanottu:  "Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?  Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi?  Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

Kommentit

Sven (Ei varmistettu)

Tämä oli hyvä, kiitos!

Minua on aina häirinnyt se, miten ihmiset yksipuolisesti katsovat että muissa on aina vika ja syy. Tangoon tarvitaan kaksi ja jos homma ei toimi, niin minä katson ensin peiliin ja vasta sitten peilin ohi.

MinnaT
matkoja eri planeetoille

Kiitos Sven!

Samaa minäkin yritän (katsoa ensin peiliin). Eihän se helppoa ole, mutta siinä voi kehittyä. Siksi ihmettelenkin, miten ihmeessä fiksuiksikin luokitellut ihmiset sortuvat syyttämään ensin muita. Ja miten vaikea omaa osuutta tosiaan on huomata. Rakkauden nimissä mm. puututaan omien aikuisten lasten elämään aiheuttaen paljon vanhinkoa. Täytyy yrittää olla sortumatta samaan.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipas ajankohtainen bloggaus, alkuosa oli kuin elämästäni. Minä olen se noita-akka, jota on juuri haukuttu laiskaksi, josta miehen tulisi erota. Joskin mieheni asettui puolelleni ja on puolellani. Olenkin todennut, että treffeille pitäisi ottaa sekä anoppi että mies, että voisi ihastua molempiin. Tai rakastua orpoon. Helpommalla pääsisi.

(Ei varmistettu)

Eikö nää paha anoppi ja reppana vaimoke -stereotypiatole vähän aikansa eläneet?

Varmaan on maailmassa kamalia anoppeja ja hirveitä miniöitä, mutta se johtuu vaan siitä että kiakissa ihmisryhmissä on myös vittumaisia ihmisiä.

Joten please, jotain vähän tuoreempaa ja vähän vähemmän ihmisiä umpimielöisesti kategorisoivia näkökumia.

Kommentoi