Uppoutumisen armolahja

Ensilumesta olen innostunut pitkään. Tänä vuonna jo syyskuussa.

Spontaanius, innostuminen, heittäytyminen, antautuminen, paneutuminen – rakkaalla lapsellani on monta nimeä.

Olen sitä tyyppiä, joka näitä kokee aina silloin tällöin. Kuluneina viikkoina innostuksellani on ollut kolme kohdetta; gradu, ooppera ja matkahaaveilu. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin että herää kuuden tunnin yöunien jälkeen ja vapaaehtoisesti pienessä päänsäryssä lähtee ulos ja kävelee noin 2 kilometrin tuntinopeutta (parantuva nilkanrevähdys) yliopistolle vain jotta pääsisi ensimmäisenä käsiksi Sirkka Hirsjärven ja Helena Hurmeen teokseen Tutkimushaastattelu. Siten ehtii tutkailla sitä edes jonkin aikaa ennen illan viiden tunnin treenejä, joista suurin osa menee oman vuoron odotteluun. Ja koko ajan on jotenkin perustavanlaatuisen hyvä ja innostunut fiilis.

Jäin tässä kaiken innostumisen keskellä pohtimaan, mistä se oikein syntyy? Mistä tulevat ne palaset, jotka paikalleen loksahtaessaan saattavat saada aikaan mm. muutosta, ikimuistoisia kokemuksia, oppimista, ymmärryksen ja tajunnan laajenemista, tunteiden vuoristorataa jne.?

Motivaatio on ainakin iso juttu. Motivaatio taas syntyy ymmärtääkseni siitä että tekeminen on sellaista, jonka kokee oikeaksi ja hyviä asioita edistäväksi. Ja sitten että on resursseja, aikaa ja energiaa. Mahdollisesti kannustusta, ihmisiä, joiden kanssa saa näitä innostuksiaan jakaa. Ehkä positiivinen ja rakentava palaute joka ainakin voi vaikuttaa siihen, kuinka kauan innostus kestää.

Kirkko on aika hyvä paikka uppoutua. Aiemmin ajattelin, että jos kirkosta tai uskosta innostuu, antautuu ja heittäytyy jotenkin tosi näkyvästi, niin kyseessä on ”hihhuli” ja hihhulilla tarkoitettiin jotenkin järkensä poisheittänyttä ja toisessa todellisuudessa elävää.

Onneksi olen oppinut, että kirkon, uskon ja kaiken siihen liittyvän suhteen voi olla innostunut. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että samalla heittäisi oman ajattelunsa pois, vaan päinvastoin, että antaa omat aivonsa ja sydämensä kirkon käyttöön. Toisaalta kirkon viestistä ja sanomasta voi innostua ja laittaa sen käytäntöön myös kirkon ulkopuolella, tai kirkkoa voi kantaa mukanaan minne meneekin. Riippuu, miten kirkon määrittelee ja mistä ja millaisesta kirkosta milloinkin puhuu.

Mutta että monia asioita tarvitaan tai ainakin jotain osa-aluetta runsaasti, että pääsee innostumisen vaiheeseen. Onneksi ihan perusvaihteellakin saa toisinaan asioita aikaiseksi, ei tarvitse ajatella että elämä on jotenkin oikeampaa silloin kun paahtaa mielen tai käytännön moottoritiellä kahtasataa.

Marraskuuhunne toivon kynttilöitä ja suosittelen norjalaista kansanmusiikkia.

-Juudit