Väärän tulkinnan uhri
Musta tuntuu, että sä et välitä musta oikeesti, nyyhkyttää 7-vuotias. Olen pakottanut hänet kouluun ja tulkinnut hänen keksineen mahakivun. Koulussa poika on istunut ensin kalpeana ja sitten oksentanut. Opettaja passitti sairaan lapsen kotiin.
Tein väärän diagnoosin. Myönnän. Sorrun selittelemään, ettei aina voi tietää kun joskus vatsa on simsalabim parantunut heti kotona.
Mutta, että tämän virhediagnoosini taustamotiivina olisi välinpitämättömyys. Sitä minun on vaikea poikani suusta kuulla. Onko tämä syytös? Testi? Kutsu halaamaan ja välittämään lisää? Aito tunne? Vai kaikkea tätä yhdessä ja sekaisin? Sen lisäksi, etten välitä on mielestäni tulkintana täysin väärä, se myös vetää minut yhtäkkiä mukaansa vuosikymmenten päähän. Miten voikaan historia toistaa itseään? En ole kertonut tänä pojalleni, mutta tämä oli juuri minun lapsuuteni ydinkysymys, väite ja pelko, jonka uskoin omien tulkintojeni perusteella. Pidin tulkintaani faktana, tarkistamatta sen totuudellisuutta.
Kun katson poikaani, näen itseni seitsemän vuotiaana vatsakipuisena ja itkukurkussa tulossa koulusta kotiin. Ja se tunne, kun on tullut totaalisen väärin ymmärretyksi ja väärin tulkituksi oman vanhemman silmin. Äitikin väitti, että minä olin keksinyt vatsakivun. En varmasti ollut. Minä en muistaakseni sanonut sitä ääneen. En pystynyt. Mutta kun tarpeeksi hokee itselleen, etteivät nuo oikeasti välitä, sen uskoo viimein totena.
Lapseni koin, ettei minulla ollut tilaa näyttää oikeita tunteitani. Minulle kävi niin kuin tuhansille muille; nielin tunteeni ja ne muuttuivat vatsakivuksi ja päänsäryksi. Se taas aiheutti kelpaamattomuutta suhteessa perheeseen (aiheutin harmia, vaikka olisi pitänyt olla harmiton) ja erilaisuuden tunnetta suhteessa kavereihin, joiden vatsat olivat terveitä. Aloin kokea itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
Tällä elämänkokemuksella tiedän, että häpeä syntyy usein juuri tällä tavalla pikkuhiljaa. Lapsena en tiennyt, että sillä voisi olla nimikin, ihmettelin vain, miksi minulla taas on vatsa kipeänä. Tämän draaman jos minkä toivoisin voivan olla suvussamme jo historiaa. Toivon, ettei lasteni tarvitsisi niin paljoa hävetä itseään.
Jään miettimään, mikä kaikki periytyy, vaikka kuinka tiedostaisi ja taistelisi niitä vastaan? Mikä osa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteista kuuluu ihmisyyteen siten, ettei niitä edes millään ekstrasuojelurakkaudella voi pyyhkiä kenenkään elämästä pois? Uskon myös, että vaikka en ole sanoin kertonut lapsena miettineeni ”välittääkö musta kukaan”-kysymystä, poikani ”tietää” siitä. Siksikö hän tidostamattaan valitsi ne sanat, jotka uppoavat äidin sydämeen syvimmin?
Jään miettimään myös omaa tulkintaani siitä, ettei minusta välitetty. Vaikka en saavuttanut tunteen tasolla välitetyksi tulemisen tunnetta, luultavasti olen tulkintani kanssa väärässä. Vanhempani siirsivät minuun välttävän kiintymystyylinsä hyvää tarkoittaen, ihan vain suojellakseen minua ylpistymisen synniltä ja itseään liian vaikeilta asioilta. Turvallisempaa oli olla hiljaa tai pitää kiinni omasta näkemyksestään sitä sen kummemmin ääneen selvittämättä. He luulivat rakkauden toimivan niin.
Minä luulen rakkauden toimivan toisin. Rakkaus antaa luvan kaikenlaisille tunteille. Rakkaudellisessa ilmapiirissä on lupa näyttää heikkoutensa ja väärät tulkintansa. Onneksi väärät tulkinnat- episodi kääntyi poikani kanssa enemmänkin yhdistäväksi tapahtumaksi. Niin ei olisi käynyt, jos emme olisi osanneet puhua. Olen niin iloinen siitä, että poikani uskalsi sanoa syytöksensä ääneen. Ja minä olen oppinut pyytämään anteeksi.
Rakkauden maassa ei häpeä ja yksinäisyys kauan viihdy. Rakkaus-maassa olisi ihana voida asua. Aina. Olisikohan se mahdollista?
—————————————————————————————————–
Jumala, auta minua ammentamaan elämäni Sinun rakkaudestasi, niin etten karkoita läheisiäni häpeän valtaan.