Vaikea tutustua

Sillä kadulla ei asunut kavereita. Onneksi oli kuitenkin Liisa. Se oli nukke. Se oli ollut kaunis ja pitkätukkainen. Isä sanoi aina, että kallis. Mutta sitten Nana oli sanonut, että kannattaa leikata nuken tukka pois, niin nukke voi olla sekä tyttö että poika. Nanan nukella ei ollut hiuksia ollenkaan.

Tyttö totteli Nanaa ja leikkasi. Äiti ja isä huusivat. Lapsista on vain harmia, tyttö kuuli heidän sanovan.  Liisa ei haukkunut tai huutanut, vaikka olikin nyt ruma. Iltaisin tyttö tuuditti Liisan uneen ja lauloi laulua, joka kertoi kasvavista hiuksista ja siitä, että kerran tulee päivä jolloin Liisa on taas kaunis.

Nanan kanssa ei saanut enää leikkiä. Tyttö ei osannut kaivatakaan kaveria. Ei hän ollut yksin, olihan hänellä Liisa ja muutama nalle. Vaikka ne olivatkin tyhmän näköisiä. Liisa oli kivoin ja tärkein. Surullisin. Eikä Liisa jättäisi koskaan.

Kesken leikkien pihalla seisoi tuntematon vaaleatukkainen tyttö. Tytöllä oli pitkä ruskea kukkamekko ja tasainen otsatukka. Tytön otsatukka oli laitettu pinneillä sivuun. Vaalean tytön äiti kertoi, että he asuvat kuusi taloa täältä alaspäin ja että Anu voisi ryhtyä tytön kaveriksi. Vaalean tytön nimi oli siis Anu.

Anu tuli kuin taivaasta tipahtanut enkeli, hupsista noin vain, leikkimään tytön ja Liisan yksinäisyyteen. Anu sai Mikko-nallen ja äidin häähunnun. Tyttö piti Liisan, mutta antoi itselleen huonommaksi hunnuksi verhon.

Aurinko paistoi enemmän sen jälkeen kun Anusta tuli kaveri. Kaverista kasvoi ystävä ja ystävästä sydänystävä. Vähän isompana he liittyivtä Nesteen Soutajiin, jännittivät kisoja ja kaatuivat ympäri pariairokaksikolla.  Anun kanssa tyttö pääsi harjoittelemaan yökyläilyjä ja leivontaa,  ystävän tsemppaamista, mustasukkaisuutta,   riitoja ja sovintoja, kateutta, vertailua ja salaisuuksia.   Kaikkea sellaista vaikeaakin ja ristiriitaista, mitä ihmisyyteen liittyy. Ilman ystävää ei oikein voi kasvaa oikeaksi ihmiseksi.

Koulun alettua tyttö ja Anu pääsivät samalle luokalle.  Silloin satoi usein vettä. Ja he saivat vatsan kipeäksi. Varsinkin silloin kun koulussa oli kokeet.  Silloin he lähtivät kotiin. Opettaja päästi heidät aina lähtemään. Jos seuraavana päivänä ei ollut  kokeita, vatsat olivat parantuneet.

 Anun äidistä ja tytön äidistä tuli myös ystävät. Heillä oli migreenit, joista oli tärkeää puhua.  Ja tehdä migreenimatkoja Helsinkiin. Kun tytön äiti kuoli, Anun äiti itki aina kun näki tytön ja kertoi viiltävästä ikävästä.  Tyttö ei sanonut mitään.  Äiti kuoli kait päänsärkyyn, jonka hän ja sisarukset olivat aiheuttaneet. Miten sellaista osaa sanoa tai kysyä, vaikka olikin kasvanut jo aikuiseksi?

 Kun vatsasärkytyttö järjesti aikuisena vuorovaikutuskursseja, hän muisti kuinka hankalaa ystävystyminen oli ollut.  Ja puhuminen. Varsinkin lapsena.  Mutta joskus aikuisenakin vatsaa särki tuntemattomien lähellä eikä puhuttavaa keksinyt.  Ja joillekin liian tutuille ei pystynyt sanomaan sanaakaan. Ainakaan juuri nyt. Ihmiset ovat merkillisiä.   Jotakin yhteistä pitäisi toiseen ihmiseen kokea, että voisi ystävystyä.  Vaikkapa migreenin tai vatsakivun tai ujouden. Jotakin, jonka voi jakaa vaikka jännittääkin. Muutakin voisi tietysti olla yhdistävinä asioina kuin kurjuus. Iloakin on niin paljon kuitenkin. Joskus sitä ei huomaa. Tarvitaan ystävä, joka tuo auringon mukanaan. Vaikkapa Anu.

Ystävyys- ja ihmissuhdetaitoja voi oppia ja opetella. Niissä voi kehittyä vaikka kuinka rohkeaksi ja taitavaksi.  Esimerkiksi Sinkkujen leirillä Kruusilassa 3.-5.5. 2013. Muuallakin toki.

 

Minna T.

p.s. Muistathan vastata